Pyttipannu

On jossakin määrin akateeminen kysymys, mikä on gourmet-ruokaa. Siitä lähtien kun maku keksittiin, on kiistelty makuasioista ja hyvä niin. Pieni kiista aamutuimaan selkiyttää kummasti pään. Kuten Newportkin.

Fakta nyt kumminkin on, että meidän perheessä ei riemunkiljahduksia puutu, kun ekologisesta ruokakassista kaivetaan esille muuta pussillinen pyttipannuaineksia. Ja vieläpä nimenomaan niitä valmiita, sillä olen kyllä koettanut tehdä oikeaoppisesti ruoantähteistä pyttipannua, mutta syömättä se on aina jäänyt. Samoin kävi pari kesää sitten Turun reissulla Kupittaan Paviljongissa, jossa tämä mainio ruokalaji oli päätynyt oikein ruokalistalle.

Muutamia kymmeniä vuosia sitten tuli televisiosta lastenohjelma nimeltään 'Pyttipanna med Eva och Anna', mistä lähtien olen pitänyt kyseistä lajia läpensä ruotsalaisena. Sittemmin olen oppinut kirjoitustavaksi myös pytt i pannan elikäs pieniä paloja pannulla. Typerä nimi!

Perheemme tarvitsee keskimäärin viisi pussillista pyttipannuaineksia. Lähikauppamme varustetaso ei ole tällä sektorilla hääppöinenkään, mutta kärryyn nostellaan sekä makkarallista että lihapullallista pyttipannua tai vaihtoehtoisesti perunakuutioita ja pieniä pakastepullia tai... Mitä nyt milloinkin kauppiaan pakastekaapissa sattuu olemaan.

Pyttipannupussi on hyvä avata saksilla päädystä ja kaataa siitä sitten leivinpaperoidulle uunipellille eli kahdelle. Itse välillä revin pussin auki sormin tai vaihtoehtoisesti sohin leipäveitsellä sen rikki. Myös hampaat ovat joskus toimittaneet avaajan virkaa. Pääasia, että pussin saa ripeästi auki ja ruoan tulelle. Kun näitä on tehnyt kymmeniä kertoja, ei enää niin lue lämmitysohjeitakaan, vaikka ne tärkeitä ovatkin.

"Kuumenna uuni 225 asteeseen (kiertoilmauuni 200 asteeseen). Levitä pyttipannu uunipellille tasaiseksi kerrokseksi. Paista noin 15 minuuttia. Mausta makusi mukaan ja tarjoile heti."

Näin se menee oikeaoppisesti, mutta pääkokki saa toki sooloillakin. Ei häntä muuten pääkokiksi tituleerattaisi.

Voisi tietenkin sanoa, että pyttipannun valmistus valmispusseista ei ole kovin vaativa tai työläs ruoka tehdä. Siltähän se päälle päin näyttää. Mutta. Tai no, eihän se työläs tosiaan ole, mutta kuitenkin kokkailua aivan hauskimmasta päästä.

Pyttipannuun kuuluu paistettu kananmuna kyytipojaksi. Paistettu kananmuna on omanlaisensa genre sekin ja tyyliniekat jaksavat viilata sen nyansseja loputtomiin. Itselläni homma käy näin: rasvaa pannuun, päälle rikotaan neljä-viisi kananmunaa, nypitään pannulle tipahtaneet kuorenpalat sormin pois ja paistetaan sunny side up. Paitsi että itse en siedä löllöjä keltuaisia, vaan rikon ne oitis paistinlastalla ja käännän varmuuden vakuudeksi munat lopuksi vielä ylösalaisin pannulle kypsymään. Ja vielä kerran takaisin. Tuloksena on läpensä kypsät ja kuivat munat.

Ruokalaji on tällä valmis, jollei sitten ala intoilla kasvisten puolesta ja silputa vapaaseen kulhoon kaapista löytyviä rehuja. Kuten minä vastuullisena vanhempana luonnollisesti teen.

Tässä touhussa pyttärikin on jo valmistunut uunissa lämpöiseksi. Tuohon viiteentoista minuuttiin ei kannata missään tapauksessa luottaa, vaan antaa pilkkeiden paahtua reilusti pitempään. Ei kuitenkaan kannata kuivata ruokaa briketeiksi, koska siitä saa sitten kuulla taas pitkään.

Mutta sitten se on voilà ja s'il vous plait. Jahka lasten ilonkiljahdukset ovat vaimenneet, ei ruokapöydästä kuulu kuin tasainen tyytyväistä tuhinaa ja hyräilyä.

Pannari

Luin vanhimman lapseni kanssa useasti Viirun syntymäpäivät -kirjaa tuoreeltaan 80-luvulla. Kyseinen teos aloitti sittemmin kokonaiseksi universumiksi kasvaneen Viiru ja Pesos -todellisuuden. Sven Nordqvist iski kultasuoneen, joskin hieman vastentahtoisesti. Hän olisi halutessaan voinut tahkota kirjoja ja kaluta aiheen aina luuytimeen saakka, muttei niin kuitenkaan tehnyt. Ja må han leva!

Viirun syntymäpäivät -kirjan nimisuomennos tekee sisällölle oikeutta, mutta muuten sillä ei ole mitään tekemistä alkuperäisnimen kanssa. Nordqvistin kirjan nimi on Pannkakstårtan (Opal, 1984). Tuo 'pannkaka' antaakin sitten aiheen aprikoida nimietymologiaa. Meillä on Suomessa pannukakku ja meillä on lätty/ohukainen/lettu/räiskäle, ja kyseessä ovat oleellisesti eri tuotteet, joita ei vahingossakaan kutsuta ristiin tahi rastiin.

Nå, ruotsalaiset ovat kaikitenkin suurisydämisempiä tässäkin asiassa, koskapa samalla reseptillä ja samalla nimellä mennään sekä uunissa että pannulla. Ja siinäpä se: meidän pannukakkuamme ei paistetakaan pannussa (!), vaan uunissa. - Uunipannulla sentään! joku huudahtaa vastaan.

Viiru (Findus) viettää kolme kertaa vuodessa syntymäpäiviään, ja haluaa tarinassa itselleen syntymäpäiväkakun, juurikin tuon kerrospannukakkukakun. Monivaiheisen koheltamisen jälkeen kakku sitten valmistuu, kun  Pesonen (Pettson) lopulta paistaa ison läjän lättyjä, kokoaa ne kakuksi ja päällystää kermavaahdolla. Tuo kakku muuten toimii oikeastikin, olemme nuorimman tyttären kanssa valmistaneet sellaisen parikin kertaa. Leikkaaminen on hieman haastavaa, kyllä, eikä lopputulos seiso tassilla erityisen ryhdikkäästi. Mennään maku edellä...

Klassinen ruotsalainen pannkaka: 2 ½ dl vetemjöl, ½ tsk salt, 6 dl mjölk, 3 ägg ja 3 msk smör. Ja sitten on ihan sama, missä jatko hoituu. Hur som helst!

Ja kun tullaan ihan nuppiin, niin niinhän se on meilläkin. Sama resepti, kesät talvet. Pannulla ja uunissa. Mutta nimityksissä pitää olla tarkkana.

Tuo edellä oleva resepti on varsin pätevä myös synkempiin Suomen oloihin, mutta itse asiassa lisään hieman annoskokoa, kun teen tuon uunipannulla. 4 dl vehnäjauhoja, ¾ tl suolaa, 8 dl jauhoja ja 3 kananmunaa ehdottaa "Perinteinen, nyt täysin uusittu" 48. painos Kaisa Isotalon, Raija Kuittisen ja Ragni Tennbergin Kotiruoka-kirja (Otava, 1987) sivulla 62, ja siihen olen luottanut vuosikausia kuin munavuoreen.

Ja tuleepa laitettua päälle nuo ruotsalaisreseptissä mainitut voinokareetkin.

Aluksi rikon kulhoon munat. Sitten poimin liemen joukosta sinne aiheetta pudonneet kuorensirpaleet. Käsittääkseni kätevät tekijät rikkovat munat ensin erilliseen lasiin, mutta kun mies kokkaa, niin siinä ei hienostella, ja silti priimaa tuppaa tulla. Tämä on tosin täysin subjektiivinen mielipide (kirj. huom.).

Hetki ennen jiniä ja jangia

Pientä vispausta, jonka tarkoitus on rikkoa munien rakenne, mutta ei vatkata niitä vaahdoksi. Vatkaus jatkuu, kun maito kaadetaan joukkoon, eikä haluta tehdä sinänsä hienon näköistä kerroksellisuutta. Sitten vielä suola ja jauhot kulhoon ja kaikki yritetään sekoitella tasaiseksi. Huoli pois; se ei tule missään  nimessä onnistumaan täydellisesti, vaan jauhopaakkuja jää väkisin. Ainakin käsin tehtäessä, mutta näinhän juuri saadaan - käsityön leima tuotokseen.

Kokin päätyö on nyt tehty.

Leivinpaperi uunipannulle, reunoihin pienet, tarkat viikkaukset, ettei liemi karkaa, ja sitten taikina päälle. Jos on tässä vaiheessa muistanut napsauttaa uunin päälle (225°), on se superhyvä juttu ja ammattilaisen merkki, mutta jos tämä bagatelli asia on unohtunut, niin ei siinäkään mitään, tehdään se sitten nyt ja odotellaan hieman pitempään. Déjà-vu.

Itse veistelen jääkaappikylmästä voista/margariinista erikokoisia ja muotoisia nokareita, joita tiputtelen sinne tänne taikinaliemen päälle. Hypoteesini on, että tämä vaikuttaa valmiin pannarin ulkonäköön, rakenteeseen sekä makuun.

Kun uuni on oikeassa lämpötilassa, pelti uuniin puoleksi tunniksi keskitasolle. Jos uuni paistaa epätasaisesti tai tekee muita ylläreitä, kannattaa olla hollilla toki jo aiemminkin. Itse asiassa kannattaa tarkkailla parinkymmenen minuutin kohdalla tilannetta alias pannarin tummuusastetta ja sen kaikinpuolista tasaisuutta varmuuden vuoksi. Pellin voi kääntää toisin päin (ei kuitenkaan ylösalaisin), jos perällä on lämpimämpää. Samalla tupaan lehahtaa houkutteleva tuoksahdus, jolla saa ilman muuta irtopisteitä kanssa-asukeilta.

Taikina elää uunissa kuin alien puseron alla. Se kuplii, pullahtelee ja vääntelehtii siellä ja kohoaa toisinaan Ararat-vuoren muotoon. Leivinarkki alapuolella täydentää analogian.

Mutta, lässähtämisen ihme tapahtuu melko pian sen jälkeen, kun pannari on vedetty uunin lämmöstä kylmään maailmaan. Siitä tulee sananmukaisesti pannukakku, ja ihmettelenpä, että tästäkö juuri sanonta juontaa juurensa? "Lentoliikennestrategiasta tuli pannukakku." "Ahosen mäkiviikosta tuli pannukakku." "Ruotsin MM-turnauksesta tuli pahainen pannukakku." "Windowsin päivityksestä tuli pannukakku." "Brunssista tuli pannukakku." "Supermatsista tuli pannukakku." "Toivo-talkoista tuli pannukakku." "Julkistamistilaisuudesta tuli pannukakku." "Dragsvik-asiakirjojen julkistamisesta tuli pannukakku."

Hetken jäähtymisen jälkeen leikkaan itse pannarin 16:een osaan, siis 4x4 ruudukoksi. Alakoululaisten käyttämän unkarilaisen Varga-Neményi -opetusmenetelmän mukaan kuusihenkinen perheemme saa siitä kolme palaa kukin. Meitä aikuisia ei tässä tietenkään huomioida tasavertaisiksi olennoiksi, vaan tuo kolmen palan sääntö koskee luonnollisesti vain lapsia. Me isot saamme kaksi palaa kumpainenkin.

Pannari voidaan tuunata muutamilla lisukkeilla. Meillä suositaan hilloa lasipurkista: omenaa, mansikkaa tai vadelmaa. Tai jos oikein tosissaan puhutaan suosimisesta, niin itse huurrutan omat palaseni puhtaalla sokerilla ja lujasti.

Hernekeitto ja pannukakku naitettiin yhteen Ruotsin armeijan legendoissa, joissa sitä tarjottiin sekä torstaisin että laskiaisena, jotta valmistauduttaisiin pahaan paastoon täysin vatsoin.

Pannari puoltaa paikkaansa, missä kohtaa vuotta tahi vuorokautta tahansa, mutta meillä se on kello kahdeksan iltapalan ruokaa. Ei toki joka ilta.