Pyttipannu

On jossakin määrin akateeminen kysymys, mikä on gourmet-ruokaa. Siitä lähtien kun maku keksittiin, on kiistelty makuasioista ja hyvä niin. Pieni kiista aamutuimaan selkiyttää kummasti pään. Kuten Newportkin.

Fakta nyt kumminkin on, että meidän perheessä ei riemunkiljahduksia puutu, kun ekologisesta ruokakassista kaivetaan esille muuta pussillinen pyttipannuaineksia. Ja vieläpä nimenomaan niitä valmiita, sillä olen kyllä koettanut tehdä oikeaoppisesti ruoantähteistä pyttipannua, mutta syömättä se on aina jäänyt. Samoin kävi pari kesää sitten Turun reissulla Kupittaan Paviljongissa, jossa tämä mainio ruokalaji oli päätynyt oikein ruokalistalle.

Muutamia kymmeniä vuosia sitten tuli televisiosta lastenohjelma nimeltään 'Pyttipanna med Eva och Anna', mistä lähtien olen pitänyt kyseistä lajia läpensä ruotsalaisena. Sittemmin olen oppinut kirjoitustavaksi myös pytt i pannan elikäs pieniä paloja pannulla. Typerä nimi!

Perheemme tarvitsee keskimäärin viisi pussillista pyttipannuaineksia. Lähikauppamme varustetaso ei ole tällä sektorilla hääppöinenkään, mutta kärryyn nostellaan sekä makkarallista että lihapullallista pyttipannua tai vaihtoehtoisesti perunakuutioita ja pieniä pakastepullia tai... Mitä nyt milloinkin kauppiaan pakastekaapissa sattuu olemaan.

Pyttipannupussi on hyvä avata saksilla päädystä ja kaataa siitä sitten leivinpaperoidulle uunipellille eli kahdelle. Itse välillä revin pussin auki sormin tai vaihtoehtoisesti sohin leipäveitsellä sen rikki. Myös hampaat ovat joskus toimittaneet avaajan virkaa. Pääasia, että pussin saa ripeästi auki ja ruoan tulelle. Kun näitä on tehnyt kymmeniä kertoja, ei enää niin lue lämmitysohjeitakaan, vaikka ne tärkeitä ovatkin.

"Kuumenna uuni 225 asteeseen (kiertoilmauuni 200 asteeseen). Levitä pyttipannu uunipellille tasaiseksi kerrokseksi. Paista noin 15 minuuttia. Mausta makusi mukaan ja tarjoile heti."

Näin se menee oikeaoppisesti, mutta pääkokki saa toki sooloillakin. Ei häntä muuten pääkokiksi tituleerattaisi.

Voisi tietenkin sanoa, että pyttipannun valmistus valmispusseista ei ole kovin vaativa tai työläs ruoka tehdä. Siltähän se päälle päin näyttää. Mutta. Tai no, eihän se työläs tosiaan ole, mutta kuitenkin kokkailua aivan hauskimmasta päästä.

Pyttipannuun kuuluu paistettu kananmuna kyytipojaksi. Paistettu kananmuna on omanlaisensa genre sekin ja tyyliniekat jaksavat viilata sen nyansseja loputtomiin. Itselläni homma käy näin: rasvaa pannuun, päälle rikotaan neljä-viisi kananmunaa, nypitään pannulle tipahtaneet kuorenpalat sormin pois ja paistetaan sunny side up. Paitsi että itse en siedä löllöjä keltuaisia, vaan rikon ne oitis paistinlastalla ja käännän varmuuden vakuudeksi munat lopuksi vielä ylösalaisin pannulle kypsymään. Ja vielä kerran takaisin. Tuloksena on läpensä kypsät ja kuivat munat.

Ruokalaji on tällä valmis, jollei sitten ala intoilla kasvisten puolesta ja silputa vapaaseen kulhoon kaapista löytyviä rehuja. Kuten minä vastuullisena vanhempana luonnollisesti teen.

Tässä touhussa pyttärikin on jo valmistunut uunissa lämpöiseksi. Tuohon viiteentoista minuuttiin ei kannata missään tapauksessa luottaa, vaan antaa pilkkeiden paahtua reilusti pitempään. Ei kuitenkaan kannata kuivata ruokaa briketeiksi, koska siitä saa sitten kuulla taas pitkään.

Mutta sitten se on voilà ja s'il vous plait. Jahka lasten ilonkiljahdukset ovat vaimenneet, ei ruokapöydästä kuulu kuin tasainen tyytyväistä tuhinaa ja hyräilyä.