Kanakastike

Tästä ei ruoka juuri suomalaisemmaksi muutu! (Ellei sitten lähdetä kehimään tarinaa pitsapohjalta...) Neljä viidestä lapsiperheestä tuntee tämän menyyn kuin kurahousujen taskut. Loputkin tuntevat, mutta eivät myönnä.

Jälleen kerran on todettava kuitenkin, että tässä jatkuu väärinkirjoitettujen ruoannimien sarja. Kanakastike on pelkkä koodinimi, oikeaoppiset puristit puhuvat broilerkastikkeesta. Mutta siinähän on tuo hankala bee-äänne. Sitten kun taas mennään semantiikan syövereihin, niin broilerhan puolestaan on yksinomaan lihantuotantoon kasvatettu kana. Tai kukko.

Kanakastikkeen historia on oikeasti melko lyhyt; puhutaan ehkä reilusta paristakymmenestä vuodesta, jonka aikana se on hiipinyt hätäisten vanhempien pikaruokalistalle. Kanakastikkeen ominaisuuksiin kuuluu myös luonnollisesti se, että se ei voi mennä pieleen.

Ei tarvitse edes eksyä Fi-Reggae -sivustolle törmätäkseen selkeään hallibroilervastarintaan. Kyse kanakastikkeen eettisyydestä on toisin sanoen arvovalintakysymys, jonka me monet sitten ohitamme nopeasti valmiiksipakattujen lihojen hyllyn ääressä. - Elävähän se on ollut soijakin, voimme vain epätoivoisesti parahtaa samusirkalle ja napata kärryymme rasian kaksi perusbroileria. Mutta onhan se toki niin, että tarkasti ottaen tämä kotkottava eläinparka syntyy, elää ja kuolee päätyäkseen ravinnoksi.

Etiikka sikseen, nyt paistetaan pullaa...

Hunajamarinoitu broiler. Hmm. Sen kliseisemmäksi valinta ei voi mennä. Ja silti: mitä pahaa juuri tuossa tavanomaisimmassa marinointivalinnassa sitten on? Vaimon mielestä paljonkin, ja hän osoittaa painokkaasti lisäainelistaa. Ja ostaa sitten naturel. OoKoo, näillä mennään ja seuraavalla kerralla käyn taas yksin kaupassa.

Paistinpannu on meillä kovassa arkikäytössä, niin tässäkin kontaktilajissa. Pannulle paistinlastalla nokare paistonkestävää Keijua alle ja rasian sisältö siihen hetken päästä päälle. Kaulitaan ja käännetään. Lukemattomia kertoja, kunnes väri ja rakenne alkavat silminnähden muuttua.

Tässä vaiheessa vaimo vaatii vaihtamaan puhtaan paistinlastan, minkä kierrän pesemällä käyttämäni lastan ja näin säästän samalla tiskia (jota naiset eivät näköjään juurikaan säästele!). Tämä lastanvaihto voi tuntua turhalta nipottamiselta, mutta enpä toisaalta itsekään menisi imeskelemään raakaa broilerisuikaletta.

Muutamia vuosia sitten perheessämme oli viikottaiset lempiruokapäivät. Viikonloppuisin lapset kukin vuorollaan päättivät ruoan ja kokkasivat sitä itse meidän aikuisten kanssa. Silloin viisivuotias nuorin tyttäreni halusi joskus kanakastiketta ja kehitimme siihen yksinkertaisen neljän värin reseptin. Voisi siis sanoa, että tämän osaa lapsikin.

Suikaleiden päälle vapaavalintaisessa järjestyksessä punaista paprikajauhetta, keltaista currya, valkosipulijauhetta sekä mustapippuria. Mausteita voi varioida mielensä mukaan Italiasta Itämaihin, mutta edelleen: pieni on kaunista. Perusmaut eivät turhaan ole perusmakuja. Toki meilläkin vaihteen vuoksi lorautetaan sitä tahi tätä tai käytetään banaani haarukan alla tai ripsitään pähkinärouheita ja mitä kaikkea, mutta yllämainitulla nelikolla mennään useimmin maaliin.

Tai no, jos kyse kerran on kastikkeesta eikä paistoksesta, niin kerman kera siitä saa kaksiverroin parempaa. Ruokakermaa purkillinen ja sitten vielä purkin huuhdevedet päälle (ja purkki litistettynä kierrätykseen). Ja annetaan porista.

Tanakkana kumppanina meillä on yleensä täysjyväriisiä (kuinkas muutenkaan?), mutta vaimo on myös innostunut nuudeleista. Itse en ole, sillä ulkonäöltään ne tuovat mieleen jotakin, mihin kissoille ostetaan apteekista puolivuosittain lääkettä. Makua en osaa verrata.

Näön vuoksi ja ties mistä muista syistä johtuen pöytään asetetaan lisäksi kulhollinen tuoresalaattia ja korillinen leipää. Nuorimmaisen mielestä ruisleivän päälle levitetty kanakastike on se juttu.

Lätyt

Lätyt toimivat aina. Ne käyvät lapsiperheessä kokonaisesta ruokalajista, mutta toki iltapala-, herkuttelu-, välipala- yms. skeneen ne osuvat kuin kauha keittokulhoon.

Perusohje on varsin mutkaton. Ilman muuta siihen voi tehdä omia variaatioita niin kuin mihin tahansa reseptiin, mutta itselleni ainoa oikea resepti löytyy Kaisa Isotalon, Raija Kuittisen ja Ragni Tennbergin Kotiruoka-kirjan vuoden 1987 laitoksesta. Jo kansiteksti sen todistaa:

"Perinteinen, nyt täysin uusittu 48. painos".

Kyseinen kirja on muutoinkin keittokirjojen Range Rover, mutta toisaalta: harvoin tulee tehtyä mitään reseptien pohjalta.

I alla fall, tämä resepti lähtee isokulho pohjalta. Kulhoon särjetään pari kananmunaa, itse suosin 15 kappaleen virikehäkkikanojen maalaismunia, mutta resepti toki toimii muillakin munilla. Meillä on kaksi käsivispilää, joista harmittavasti vaimon hankkima hieman pienempisäteinen vispilä on parempi. Sillä muutama vatkaava kierros ympäri kulhoa ja sitten maitoa päälle. Jääkaapissa meillä on yleensä vaaleimmansinistä maitoa, mutta tähän ostan -mikäli vaimon silmä välttää- sitä tummempaa.

Reseptin mukaan 5 desiä; ei ole tainnut ikinä tulla tarkasti mitattua, vaan pikemminkin laitettu loraustuntumalla. Ja koska perhe on kuusihenkinen, niin teen koko taikinan aina kolminkertaisena (toisin sanoen tähän mennessä kuusi munaa ja puolisentoista litraa maitoa) ja siltikin jään usein itse pelkkiä näppejä ja paistinpannunpohjaa nuolemaan. Emännän paras kiitos on tietysti rasvasta loistavat ruokailijain posket!

Maidon jälkeen kulhoon menevät vehnäjauhot. Koulukuntia on monia, tai tarkemmin sanoen meidän perheessä kaksi: puolikarkeat vehnäjauhot tai terveellisemmät. Jos itse kokkaan, niin sitten juuri nuo puolikarkeat, valkoiset jauhot. Yksinkertaiseen satsiin kolmisen desiä ja meillä siis vajaat kymmenen.

Toinen ikuisuuskysymys on kysymys suolan tarpeellisuudesta. Ja jälleen: jos itse kokkaan, niin sitten suolaa reseptin mukaan. Eivätkö lääkärit muka tee reseptit?

Siis suolaa puolikas teelusikallinen (meillä noin puolitoista).

Siinä se. Takina saa turvota pöydän kulmalla jonkin aikaa, ja sitten hella täysille. Meidän induktioliettämme ei saa yhdeksikköä kovemmalle, mutta siinä se sitten hehkuu seuraavan puolentoista tunnin ajan.

Lättyjen paistaminen on yksinäisen miehen puuhaa ja -suoraan sanoen- aika tylsää ja tapahtumaköyhää sellaista. Kaava on aina sama: ensimmäinen lätty menee hukkaan (siis paistajasuden suuhun), koska pannu ei olekaan vielä tarpeeksi kuuma tai taikinan seossaos vielä vääränlainen, mutta siitä eteenpäin skeema ei muutu. Rasvaa pannuun-kauhallinen taikinaa-odotus-kääntö-odotus-valmis lätty lautaselle.

Kääntämisen teen yleensä heittämällä. Se on nopein menetelmä, joskin hyöty ajassa on minimaalinen. Ehkä se on kuitenkin samalla osuus, mikä yksin tekee tästä taitolajin?

En siis suosi niitä pannuja, joilla tehdään pikkuruisia lettuja useampi kerrallaan. En tosin tiedä, mutta uskoakseni niiden yhtäaikainen kypsyminen ja heittämällä kääntäminen ei ole tästä maailmasta. Teen siis isoja, koko pannun kokoisia lättyjä. Meidän paistinpannumme halkaisija on 28 senttiä, eikä kukaan ole koskaan valittanut. Onhan meillä karusellikaapissa tietenkin myös sellainen valurautapannu, jolla saa paistettua kuusi sydämenmuotoista pikkulettua... Yhden kerran kokeilin!

Miten viihdyttää itseään tämän pitkähkön session aikana? Lukeminen on poissuljettu, en ainakaan itse pidä jatkuvista keskeytyksistä lukiessani. Keittiön ikkunan takana tapahtuu harvoin mitään erityisen mieltäkiihdyttävää, joten olen päätynyt -jeps- radion kuuntelemiseen. Vähänpä sieltä oppii mitään uutta ja hyödyllistä, mutta otetaan se mitä irti saadaan. Sitäpaitsi, jos käyttää nappikuulokkeita, saa itselleen täydellisen egotyhjiön, johon kukaan muu ei voi osallistua. Lättyjen paistaminen ei siis ole minulle sosiaalinen laji.

Toiset pitävät kunnia-asianaan saada lättyyn pitsireunus. Teen itsekin välillä huvikseni niitä, mutta kokemukseni mukaan, kukaan ei ole ikinä pysähtynyt niitä ihailemaan tahi tullut jälkeenpäin kädestä pitäen kiittelemään niistä. Paistaja toki voi itse saada niistä tyydytyksen. Kuten siitä, että tekee välillä muunkin kuin pyöreänmallisia lättyjä.

Mutta, turha kikkailu pois, jos pitää täyttää puolitusinaa mahalaukkua.

Perustaikinaa voi aina halutessaan muunnella. Tavallisimmin meillä laittamalla pari pakastepinaattipalaa taikinan joukkoon. Joskus viskaan kourallisen pari mustikoita taikinaan, mutta parhaimmillaan se kuitenkin on ihan sellaisenaan. Pieni on kaunista resepteissäkin.

Valmis lätty kaipaa kylläkin seuralaisen. Kaupan hyllyltä löytyy mainioita perushilloja, jotka sopivat parahultaisesti tämän herkun päälle, ja joskus kotiväkeni vatkaa päälle kermaa tai lusikoi vaniljajäätelöä tai kesäaikaan laittaa tuoreita marjoja ja muuta tuonmoista. (Tai aina joku eksyy noihin crepes-hassutuksiin ja täyttää hyvän peruslätyn mitä kummallisimmilla liha-kasvisörsseleillä.)

Itse en noista piittaa, vaan on sanottava, että lämmin lätty + reilusti sokeria päälle on se juttu, miksi näitä tehdään.