Kinkkukastike

Ruoan ykkösfunktio on täyttää ruokailijoiden vatsat ja vasta toisena olla maistuvaa tahi esteettisesti ylivoimaista. Tosin - joskus ensinmainittu riippuu noista toisista.

Vuosien varrella lapsemme ovat vähitellen tottuneet tiettyihin makuihin uuvutustaistelun tuloksena, mutta myös alkaneet nirsoilla ja hylkiä joitakin vanhoja bravuureita. Kehitys kehittyy.

Kinkkukastike taitaa meidän perheessä olla nykyään niitä ruokia, jotka eivät välittömästi nostata hulmuavia aaltoja ruokapöydän ympärille kiertämään. Se syödään silti, ja siinäpä se. Minimitavoite täyttyy.

Ensin isolle paistinpannulle lastan avulla reilu nokare rasvaa tirisemään, ja perään vehnäjauhoja. Näitä sitten paahdetaan melkein kovimmalla lämmöllä ja lisätään joukkoon pienin annoksin kraanavettä. Tämä on kyseisen ruokalajin kriittisin hetki, sen momentum. Jos jauhoja ei saa nyt liukenemaan veteen, ne jäävät ikuisesti kummittelemaan epämääräisinä klimppeinä kastikkeen joukkoon, ja sitten sitä ei syö kukaan. Paino sanoilla ei ja kukaan.

Kinkkua voi suikaloida ja sulputa itsekin palvinjötikästä, silloin saa juuri sellaista karkeutta kuin haluaakin. Yhtä hyvin ostaa pussillisen pizzakuutioita, jotka ovat varsin tasalaatuisia ilman ikävää reunakoviketta. Kumpi tahansa, niin sitten tämä nimikko-osuus pannulle lämpenemään.

Heti perään raastetaan yksi hapan tuontiomena raastinraudan karkeimmalla terällä. Ja sekoitetaan.

Maustehyllystä etsitään käsiin paprikajauhetta ja mustapippurirouhetta reilusti. Pari tuoretta valkosipulinkynttä puristettuna antaa perussoundia kastikkeelle ja sitten vielä ruittaus sinappituubista. Ja sekoitetaan.

Vaikka lapset voivat tästä ollakin eri mieltä, niin toimivimmat resptin vuosikymmenten varrella olen reväissyt useammastakin ilmaisjakelulehdestä. Niiden joukkoon kuuluu tämä kinkkukastikekin. Aah, pahoitteluni: "Omena-possu -pasta". Vielä purkillinen ruokakermaa ja sitten annetaan kastikkeen hautua pannulla.

Taas kerran: noihin perusmausteisiin saa vaihtelua, kun niitä - vaihtelee. Kenestä "Miilunpolttajan pasta" alias "Pasta Carbonara"  kuullostaa hienommalta, hän arvattavasti touhuaa pekonien, basilikojen, sipulien ja kumppanien kanssa. Itse tässä nyt siis kuitenkin esittelen lehdestä reväistyn peruskastikkeen omenasäväyksellä.

Kastikkeelle tarvitaan alus. Kyllähän se näissä hommissa tuppaa makaroonia olemaan. Jossakin muodossa. Trad. versiossa täysjyväpastaa spagetin muotoisena ja sinistä Emmental -raastetta väliin ja sitten se kastike päälle. Jos jostakin löytyy ruutupöytäliina ja haitaristi pöydän viereen soittamaan, niin se on sitten bonusta päälle.

Uunikirjolohi

Lisää funktionaalista probleemiruokaa. Kassilohi on tunnetusti ituhippeilykommentoinnin peruskauraa.

Kaupasta saa ympäri vuoden heleäposkiseksi kasvatettua kassilohta. Tätä tuotetta on soimattu villiä lohta vähemmän terveelliseksi ja syyksi on sanottu niin kasvatetun lohen vähäisempää liikuntaa ja huonompaa ruokavaliota kuin sekalaisten antiobioottien ja hormonien käyttöä.

Perusidea on suosia suomalaista, mutta kotimaisen kirjolohen kasvatuksessa esimerkiksi käytetään paikallisten kalatautien takia moninkertaisesti enemmän antibiootteja kuin vaikkapa Norjassa. Näiden kaikkien ongelmakohtien seurauksena kassilohen liha on sitten hötömpää ja arvokas kalarasva on huonompilaatuista kuin luonnonvaraisen lajitoverinsa.

Oma lukunsa on Itämeren tila ylipäätään ja kasvatuslohen osuus siihen osasyyllisenä (kuten typpi- ja fosforipäästöt). Tiedostava kuluttaja ei oiken tahdo pysyä näissä ajatuksenjuoksuissa kuitenkaan perässä, vaikka hyvää tahtoa olisikin. Kalan ylivoimaista terveellisyyttä korostetaan kovastikin, mutta toisaalta sen saatavuus, hinta ja laatu kohtaavat oleellisesti huonommin kuin monissa muissa raaka-aineryhmissä.

Tee tässä sitten ruokaa!

Ja sitäpä juuri tehdäänkin. Kaupasta siis satsi kirjolohta ostoskärryyn ja menoksi.

Yksinkertaisimmillaan tämä ruoka lotkautetaan valmiiksimaustettuna suoraan paketista voideltuun vuokaan nahkapuoli ylöspäin ja siitä sitten oitis uuniin. Kaksisataa astetta ja loppu hoituu reilussa puolessa tunnissa  itsekseen. Itse kuulun siihen koulukuntaan, jonka mielestä kala maistuu aina kuolleelta (mitä se sekä teknisesti että mitä suurimmassa määrin todellakin on). Se tarvitsee siis vahvat mausteet tahi soossit päälleen, jotta sitä saattaa syödä. Tai, aina voi olla vain syövinään ja tarjota ehtoisan emännän tapaan herkkujaan muille niihin itse lainkaan kajoamatta. "En minä mitään tarvitse; syökää te vain." Siinä saa samalla aina käyttökelpoisen marttyyrin sädekehän kutreilleen.

Jos ei saa valmispakettia kaupan tiskiltä, niin itsekin voi laitella monenlaisia mausteita erilaisista pippureista, suolasta (tietenkin!), ruohosipulisilpusta, sitruunasta, kermaviilistä ja tällaisesta perustavarasta. Vaikka kalaan pitääkin saada makua, ei sen kanssa kannata liioitella. Överit ovat aina övereitä.

Trad-osastolle menee kyytipoikakin: perunamuusi. Perunat kuoritaan, paloitellaan ja keitetään. Kypsien palasten joukkoon nokare voita (margariinia?) ja sitten survotaan ja survotaan ja survotaan, kunnes pienetkin kokkareet on jauhettu. Tässä tulee aina huijattua itseään, sillä niitä jää joka tapauksessa, jos käyttää perunanuijaa. Minä käytän.

Survomisen yhteydessä laitetaan pieninä annoksina maitoa sopivasti joukkoon. Tämä onkin oleellisin asia: sopivasti. Jos maitoa menee liikaa, tulee lopputuoksesta vetelää velliä, joka ei ole enää haarukkaruokaa, ja jos liian vähän, niin sitten muusi on kuin muurilaastia. Jälkimmäinen vaihtoehto on kuitenkin sikäli parempi, että siihen voi lisätä vielä maitoa toisin kuin vetelään velliin.

Loppusilauksena muusi tarvitsee vielä reilusti voita (margariinia?) joukkoonsa sulamaan. On tietysti koulukuntia, jotka maidon sijaan ajavat vain voita perunaa notkeuttamaan. Itsekin olen kokeillut, mutta en ole varma lopputuloksen ylivoimaisuudesta sittenkään.

Olen koettanut maustaa myös muusia milloin muskottipähkinällä milloin milläkin muulla, mutta -ei voi mitään- puhdas muusi on paras. Itselleni ravistelen mukavasti suolaa annoksen joukkoon, mutta muu perhe vetelee sen ilman lisukkeita.

Vuodenajasta riippuen muusi voidaan tarjota kokonaisinakin perunoina eli än än uusina perunoina. Tilli on muuten tässä yhteydessä aivan sietämätön keksintö. Tai missään muussakaan yhteydessä, sen puoleen.

Muodon vuoksi ja monesta muustakin hyvästä syystä pöytään aina improvisoidaan salaattia laidasta laitaan eli tuoresalaattia pähkinöillä tai ilman sekä erinomaista Pirkka-punajuurisalaattia vai mitä niitä nyt onkaan eri kaupoissa. Ei näitä asetella kalan ympärille esteettisistä syistä johtuen vaan puhtaasti vatsanilojen takia.

Yllättävän monelle perheenjäsenellemme tämä sapuska maittaa. Salaatteja lukuunottamatta, tietenkin.