Pyttipannu

On jossakin määrin akateeminen kysymys, mikä on gourmet-ruokaa. Siitä lähtien kun maku keksittiin, on kiistelty makuasioista ja hyvä niin. Pieni kiista aamutuimaan selkiyttää kummasti pään. Kuten Newportkin.

Fakta nyt kumminkin on, että meidän perheessä ei riemunkiljahduksia puutu, kun ekologisesta ruokakassista kaivetaan esille muuta pussillinen pyttipannuaineksia. Ja vieläpä nimenomaan niitä valmiita, sillä olen kyllä koettanut tehdä oikeaoppisesti ruoantähteistä pyttipannua, mutta syömättä se on aina jäänyt. Samoin kävi pari kesää sitten Turun reissulla Kupittaan Paviljongissa, jossa tämä mainio ruokalaji oli päätynyt oikein ruokalistalle.

Muutamia kymmeniä vuosia sitten tuli televisiosta lastenohjelma nimeltään 'Pyttipanna med Eva och Anna', mistä lähtien olen pitänyt kyseistä lajia läpensä ruotsalaisena. Sittemmin olen oppinut kirjoitustavaksi myös pytt i pannan elikäs pieniä paloja pannulla. Typerä nimi!

Perheemme tarvitsee keskimäärin viisi pussillista pyttipannuaineksia. Lähikauppamme varustetaso ei ole tällä sektorilla hääppöinenkään, mutta kärryyn nostellaan sekä makkarallista että lihapullallista pyttipannua tai vaihtoehtoisesti perunakuutioita ja pieniä pakastepullia tai... Mitä nyt milloinkin kauppiaan pakastekaapissa sattuu olemaan.

Pyttipannupussi on hyvä avata saksilla päädystä ja kaataa siitä sitten leivinpaperoidulle uunipellille eli kahdelle. Itse välillä revin pussin auki sormin tai vaihtoehtoisesti sohin leipäveitsellä sen rikki. Myös hampaat ovat joskus toimittaneet avaajan virkaa. Pääasia, että pussin saa ripeästi auki ja ruoan tulelle. Kun näitä on tehnyt kymmeniä kertoja, ei enää niin lue lämmitysohjeitakaan, vaikka ne tärkeitä ovatkin.

"Kuumenna uuni 225 asteeseen (kiertoilmauuni 200 asteeseen). Levitä pyttipannu uunipellille tasaiseksi kerrokseksi. Paista noin 15 minuuttia. Mausta makusi mukaan ja tarjoile heti."

Näin se menee oikeaoppisesti, mutta pääkokki saa toki sooloillakin. Ei häntä muuten pääkokiksi tituleerattaisi.

Voisi tietenkin sanoa, että pyttipannun valmistus valmispusseista ei ole kovin vaativa tai työläs ruoka tehdä. Siltähän se päälle päin näyttää. Mutta. Tai no, eihän se työläs tosiaan ole, mutta kuitenkin kokkailua aivan hauskimmasta päästä.

Pyttipannuun kuuluu paistettu kananmuna kyytipojaksi. Paistettu kananmuna on omanlaisensa genre sekin ja tyyliniekat jaksavat viilata sen nyansseja loputtomiin. Itselläni homma käy näin: rasvaa pannuun, päälle rikotaan neljä-viisi kananmunaa, nypitään pannulle tipahtaneet kuorenpalat sormin pois ja paistetaan sunny side up. Paitsi että itse en siedä löllöjä keltuaisia, vaan rikon ne oitis paistinlastalla ja käännän varmuuden vakuudeksi munat lopuksi vielä ylösalaisin pannulle kypsymään. Ja vielä kerran takaisin. Tuloksena on läpensä kypsät ja kuivat munat.

Ruokalaji on tällä valmis, jollei sitten ala intoilla kasvisten puolesta ja silputa vapaaseen kulhoon kaapista löytyviä rehuja. Kuten minä vastuullisena vanhempana luonnollisesti teen.

Tässä touhussa pyttärikin on jo valmistunut uunissa lämpöiseksi. Tuohon viiteentoista minuuttiin ei kannata missään tapauksessa luottaa, vaan antaa pilkkeiden paahtua reilusti pitempään. Ei kuitenkaan kannata kuivata ruokaa briketeiksi, koska siitä saa sitten kuulla taas pitkään.

Mutta sitten se on voilà ja s'il vous plait. Jahka lasten ilonkiljahdukset ovat vaimenneet, ei ruokapöydästä kuulu kuin tasainen tyytyväistä tuhinaa ja hyräilyä.

Pannari

Luin vanhimman lapseni kanssa useasti Viirun syntymäpäivät -kirjaa tuoreeltaan 80-luvulla. Kyseinen teos aloitti sittemmin kokonaiseksi universumiksi kasvaneen Viiru ja Pesos -todellisuuden. Sven Nordqvist iski kultasuoneen, joskin hieman vastentahtoisesti. Hän olisi halutessaan voinut tahkota kirjoja ja kaluta aiheen aina luuytimeen saakka, muttei niin kuitenkaan tehnyt. Ja må han leva!

Viirun syntymäpäivät -kirjan nimisuomennos tekee sisällölle oikeutta, mutta muuten sillä ei ole mitään tekemistä alkuperäisnimen kanssa. Nordqvistin kirjan nimi on Pannkakstårtan (Opal, 1984). Tuo 'pannkaka' antaakin sitten aiheen aprikoida nimietymologiaa. Meillä on Suomessa pannukakku ja meillä on lätty/ohukainen/lettu/räiskäle, ja kyseessä ovat oleellisesti eri tuotteet, joita ei vahingossakaan kutsuta ristiin tahi rastiin.

Nå, ruotsalaiset ovat kaikitenkin suurisydämisempiä tässäkin asiassa, koskapa samalla reseptillä ja samalla nimellä mennään sekä uunissa että pannulla. Ja siinäpä se: meidän pannukakkuamme ei paistetakaan pannussa (!), vaan uunissa. - Uunipannulla sentään! joku huudahtaa vastaan.

Viiru (Findus) viettää kolme kertaa vuodessa syntymäpäiviään, ja haluaa tarinassa itselleen syntymäpäiväkakun, juurikin tuon kerrospannukakkukakun. Monivaiheisen koheltamisen jälkeen kakku sitten valmistuu, kun  Pesonen (Pettson) lopulta paistaa ison läjän lättyjä, kokoaa ne kakuksi ja päällystää kermavaahdolla. Tuo kakku muuten toimii oikeastikin, olemme nuorimman tyttären kanssa valmistaneet sellaisen parikin kertaa. Leikkaaminen on hieman haastavaa, kyllä, eikä lopputulos seiso tassilla erityisen ryhdikkäästi. Mennään maku edellä...

Klassinen ruotsalainen pannkaka: 2 ½ dl vetemjöl, ½ tsk salt, 6 dl mjölk, 3 ägg ja 3 msk smör. Ja sitten on ihan sama, missä jatko hoituu. Hur som helst!

Ja kun tullaan ihan nuppiin, niin niinhän se on meilläkin. Sama resepti, kesät talvet. Pannulla ja uunissa. Mutta nimityksissä pitää olla tarkkana.

Tuo edellä oleva resepti on varsin pätevä myös synkempiin Suomen oloihin, mutta itse asiassa lisään hieman annoskokoa, kun teen tuon uunipannulla. 4 dl vehnäjauhoja, ¾ tl suolaa, 8 dl jauhoja ja 3 kananmunaa ehdottaa "Perinteinen, nyt täysin uusittu" 48. painos Kaisa Isotalon, Raija Kuittisen ja Ragni Tennbergin Kotiruoka-kirja (Otava, 1987) sivulla 62, ja siihen olen luottanut vuosikausia kuin munavuoreen.

Ja tuleepa laitettua päälle nuo ruotsalaisreseptissä mainitut voinokareetkin.

Aluksi rikon kulhoon munat. Sitten poimin liemen joukosta sinne aiheetta pudonneet kuorensirpaleet. Käsittääkseni kätevät tekijät rikkovat munat ensin erilliseen lasiin, mutta kun mies kokkaa, niin siinä ei hienostella, ja silti priimaa tuppaa tulla. Tämä on tosin täysin subjektiivinen mielipide (kirj. huom.).

Hetki ennen jiniä ja jangia

Pientä vispausta, jonka tarkoitus on rikkoa munien rakenne, mutta ei vatkata niitä vaahdoksi. Vatkaus jatkuu, kun maito kaadetaan joukkoon, eikä haluta tehdä sinänsä hienon näköistä kerroksellisuutta. Sitten vielä suola ja jauhot kulhoon ja kaikki yritetään sekoitella tasaiseksi. Huoli pois; se ei tule missään  nimessä onnistumaan täydellisesti, vaan jauhopaakkuja jää väkisin. Ainakin käsin tehtäessä, mutta näinhän juuri saadaan - käsityön leima tuotokseen.

Kokin päätyö on nyt tehty.

Leivinpaperi uunipannulle, reunoihin pienet, tarkat viikkaukset, ettei liemi karkaa, ja sitten taikina päälle. Jos on tässä vaiheessa muistanut napsauttaa uunin päälle (225°), on se superhyvä juttu ja ammattilaisen merkki, mutta jos tämä bagatelli asia on unohtunut, niin ei siinäkään mitään, tehdään se sitten nyt ja odotellaan hieman pitempään. Déjà-vu.

Itse veistelen jääkaappikylmästä voista/margariinista erikokoisia ja muotoisia nokareita, joita tiputtelen sinne tänne taikinaliemen päälle. Hypoteesini on, että tämä vaikuttaa valmiin pannarin ulkonäköön, rakenteeseen sekä makuun.

Kun uuni on oikeassa lämpötilassa, pelti uuniin puoleksi tunniksi keskitasolle. Jos uuni paistaa epätasaisesti tai tekee muita ylläreitä, kannattaa olla hollilla toki jo aiemminkin. Itse asiassa kannattaa tarkkailla parinkymmenen minuutin kohdalla tilannetta alias pannarin tummuusastetta ja sen kaikinpuolista tasaisuutta varmuuden vuoksi. Pellin voi kääntää toisin päin (ei kuitenkaan ylösalaisin), jos perällä on lämpimämpää. Samalla tupaan lehahtaa houkutteleva tuoksahdus, jolla saa ilman muuta irtopisteitä kanssa-asukeilta.

Taikina elää uunissa kuin alien puseron alla. Se kuplii, pullahtelee ja vääntelehtii siellä ja kohoaa toisinaan Ararat-vuoren muotoon. Leivinarkki alapuolella täydentää analogian.

Mutta, lässähtämisen ihme tapahtuu melko pian sen jälkeen, kun pannari on vedetty uunin lämmöstä kylmään maailmaan. Siitä tulee sananmukaisesti pannukakku, ja ihmettelenpä, että tästäkö juuri sanonta juontaa juurensa? "Lentoliikennestrategiasta tuli pannukakku." "Ahosen mäkiviikosta tuli pannukakku." "Ruotsin MM-turnauksesta tuli pahainen pannukakku." "Windowsin päivityksestä tuli pannukakku." "Brunssista tuli pannukakku." "Supermatsista tuli pannukakku." "Toivo-talkoista tuli pannukakku." "Julkistamistilaisuudesta tuli pannukakku." "Dragsvik-asiakirjojen julkistamisesta tuli pannukakku."

Hetken jäähtymisen jälkeen leikkaan itse pannarin 16:een osaan, siis 4x4 ruudukoksi. Alakoululaisten käyttämän unkarilaisen Varga-Neményi -opetusmenetelmän mukaan kuusihenkinen perheemme saa siitä kolme palaa kukin. Meitä aikuisia ei tässä tietenkään huomioida tasavertaisiksi olennoiksi, vaan tuo kolmen palan sääntö koskee luonnollisesti vain lapsia. Me isot saamme kaksi palaa kumpainenkin.

Pannari voidaan tuunata muutamilla lisukkeilla. Meillä suositaan hilloa lasipurkista: omenaa, mansikkaa tai vadelmaa. Tai jos oikein tosissaan puhutaan suosimisesta, niin itse huurrutan omat palaseni puhtaalla sokerilla ja lujasti.

Hernekeitto ja pannukakku naitettiin yhteen Ruotsin armeijan legendoissa, joissa sitä tarjottiin sekä torstaisin että laskiaisena, jotta valmistauduttaisiin pahaan paastoon täysin vatsoin.

Pannari puoltaa paikkaansa, missä kohtaa vuotta tahi vuorokautta tahansa, mutta meillä se on kello kahdeksan iltapalan ruokaa. Ei toki joka ilta.

Färssi

Kun meille on tulossa talkooväkeä tai jos jonkun vierailu näyttää venähtävän odotettua pidemmäksi, niin nopsa ja maistuva perusruoka on klassillinen kinkkukiusaus. Sillä on selvitetty useampikin hätätilanne kuin tyhjää vain. Jos vierailu venähtää seuraavaan kevääseen, ollaan kuitenkin pulassa.

Pöytään voidaan tietysti myös ladata ananaksella gratinoitu kasleri, gorgonzolalla täytetty häränfilee, juustotäytteiset poronfileenyytit riistakastikkeen kera, merianturaa mantelien ja sabayonkastikkeen kera tahi kauriinsatulaa kermakastikkeessa, on minulla näihin reseptit, ja jokaisella on ilman muuta kaapissaan kaikenlaista hätävaraa, mistä kyhätä moisia vararuokia.

Mutta ei! Ei ei ei!

Oman kokemukseni mukaan ystäväpiirini ei kaipaa juuri tuonkaltaista sapuskaa mahantäytteeksi, kun istutaan iltaa tai tullaan nälkäisinä susina työmaalta kattoristikoita nostamasta. Perusjutut osuvat parhaiten. Kinkkukiusaus ja kannullinen raikasta vettä. Jauhelihakeitto ja tuore leipä, ei siinä sen kummempaa tarvita. Joku voisi sanoa, että onpa junttia porukkaa. Tismalleen!

Kyllä minä sinänsä ymmärrän nuo kulinaariset kotkotukset, kun istutaan pöydän äärellä ja makustellaan ja hämmästellään liemen kirkkautta ja juoman rikkautta. Jokainen saa tulla omalla jutullaan autuaaksi ja nousta nirvanaan, mikäpä siinä. Eivät nämä edes sulje toisiaan pois, välillä yhtä - toisinaan toista. Puhumattakaan, että jonkun toisen nautinto olisi millään lailla itseltä pois. Tosin juuri näin moni tuntuu uskovan.

Tässä ei nyt tehdä ihmeitä, mutta ei tehdä mainittua kinkkukiusausta tahi keittoakaan, vaan tällä kertaa pöytään lyödään tukeva tanko lihamureketta. Meillä ruoka kulkee nimellä färssi. Itse asiassa en ole aivan varma kyseisen sanan etymologiasta.  Sana sinänsä tulee tietenkin ruotsinkielen köttfärs-sanasta, mutta miten se päätyi oman lapsuudenperheeni sanavarastoon? Vanhempani olivat töölöläisiä, liekö siellä sitten herrasväen (Pohjoinen Hesperiankatu) vai työväen (Döbelninkatu) kodeissa tehty färssiä?

Here goes. Kulhoon taas puolisen litraa kirkasta vettä ja reilu desi korppujauhoja siihen turpoamaan. Siitä tuleekin aika vänkä laasti, kun hetken odottelee. Jos ei usko metamorfooseihin, niin tätä kannattaa seurata. Kyllä se aina maalin kuivumisen katselun voittaa.

Perään muutama teelusikallinen suolaa ja parikajauhetta ja hieman vähemmän mustapippurirouhetta. Sitten pari-kolme kananmunaa ja haarukalla kaikki sekaisin kuin Pariisin asemakaava. Luultavasti oikeaoppisempaa olisi laittaa nämä mausteet vasta lihan jälkeen, mutta meillä mennään näillä askelmerkeillä.

Niin, sitten siis sitä jauhettua lihaa. Noihin edellämainittuihin määriin sitä tarvitaan toista kiloa, ja niin meillä sitä laitetaan, vaikka olisi vain oma perhe syömässä. Nyt taisin puhua jotakin kylävieraistakin? Tämä on niin hyvä ruoka, että puolitoista kiloa raakajauhista katoaa ilman muuta ruokailijoiden kyltymättömiin suihin.

Jälleen kerran - tämä on färssin työläin vaihe, kun kaikki ainekset sekoitetaan kulhossa käsivoimin. Mutta kun sen on tehnyt, on olo kuin endurovoittajalla. Eikäpähän tarvitse käydä salilla käsitreeniä tekemässä kotvaan.

Olen vuosien varrella koettanut varioida tuoda färssitaikinaa. Sipuli tuo siihen ilman muuta asiaankuuluvaa säväystä. Voi käyttää myös pussillisen sipulikeittoaineksia maun syrjää tuomaan. Toisinaan olen sekoitellut taikinaan purkillisen kermaviiliä ja lisännyt maustevalikoimaan basilikaa ja useampia pippureita, mutta ei lopputulema juuri niistä parane. Muuttuu, mutta ei parane, ja kenen suussa mikäkin nyt sitten parhaalta maistuu.

Kun kädet on lopulta saatu puhdistettua rasvamönjästä, levitetään taikina leivinpaperin päälle sen koko leveyden mitalta. Toiset tekevät taikinasta pötkylän ja halkaisevat sen päältä täytettä varten, mutta itse toimin kääretortun tapaan. Täytteitä varioidaan usein. Mustapekka-juusto sopii murennettuna färssin sisälle erityisen hyvin, mutta koska lapset vierastavat sen makua, voidaan mureke täyttää vaikka puoliväliin yhdellä ja vastaavasti toiselta puolelta toisella täytteellä. Tai ihan miten vain, jos tarkkoja ollaan.

Täytteeksi sopivat monet muutkin (tuore)juustot, kasvikset ja kananmunat. Tässähän sitä luovuutta ja kuuluisaa suomalaista sisua saa käyttää ihan täydellä volyymilla ja viran puolesta.

Jos ei muuta löydy, niin pakastepussillinen herne-maissi-paprikaa ajaa aina mukisematta asiansa.

Leivinpaperilla nostelemalla saa färssin reunat mukavasti yhteen, kun niitä hetken painelee. Pinnasta tulee aivan yhtenäinen, jos ei pinnaa. Jötkäleen voi tietenkin muovata juuri niin moneen formuun kuin kuvanveistäjän taidot antavat myöten. Itse olen perinnefärssimiehiä; fetissit sikseen.

Näin ison lihataikinan voi tietenkin myös jakaa kahdeksi erilliseksi färssiksi ja paistaa ne samalla pellillä vierekkäin sulassa sovussa. Näin sekä maustamisen että täyttämisen voi yksilöidä kummallekin erikseen. Tehdä niin sanotusti funktionaalista täsmätuotetta.

Tämä antaa myös rajattomat mahdollisuudet erilaiselle poseeraukselle. Voi laatia eri ruokailijaryhmille passeleita färssejä, mutta ovela isäntä voi myös pilailla ruokailijoiden kustannuksella tekemällä yhden erinomaisen färssin ja toisen aivan hirveän. On jokseenkin hupaisaa kuunnella syöjien kehuja, kun tietää tarjoavansa aivan kauheaa huttua. Missä menee ihmisen säällisen teeskentelyn ja hyvien käytöstapojen rajat? Niitä kannattaa empiirisesti tutkia omaksi ilokseen silloin tällöin.

Voi tietysti tylsästi myös pitäytyä hyvän kokin maineessa sekä pitää välit tuttaviin.

Färssi kypsyy uunissa jokseenkin kolmessa vartissa. Riippuu luonnollisesti paketin suuruudesta, ennen kaikkea sen paksuudesta, minkä verran aikaa läpipaahtuminen vie, mutta raakaa jauhelihaa ei juuri kannata tarjoilla. Yhtä hyvin voi siemailla bakteereja suoraan kupista.

Koulukuntaeroja on toki useita. "Parhaat herkut ovat raakoja" -konsepti pukee joitakin, mutta itse en kyllä imaise ostereita suoraan kuoresta, vaikka niillä vihjaillaankin olevan vaikutuksia seksuaalisiin kykyihin. Ehkä olen sen verran itsevarma ihminen, että dopingia ei tällä puolella tarvita? Ja mitä tulee raakaan jauhelihaan, niin herra Bean hassutteli asian halki jo marraskuussa 1990 tilatessaan tietämättään steak tartaren.

Färssin muhiessa uunipannulla on aikaa suunnitella tulevaisuuttaan, ratkaista maailman nälkäongelma, pyöritellä Rubikin kuutiota varpaillaan tai rakentaa tukevan tammen oksalle puumaja. Jos nämä asiat on jo tehty, voi vaihtoehtoisesti jatkaa päivä menyytä sen muilta osin. Tai ottaa aina yhtä virkistävät viidentoista minuutin nokkaunet eli tupluurit.

Niin tai näin, muussi pitää valmistaa ja hieman salaattiakin. 2000-luvun mies ei yksinkertaisesti saa ruokaa alas ilman tuoretta salaatinlehteä lautasen nokalla.

Toistakymmentä vuotta sitten kysyin paikalliselta kauppiaalta apua oikeanlaisen perunan valitsemiseksi joulun imellettyyn perunalaatikkoon. Neuvo oli yllättävä: perusperuna on paras. Van Gogh. Kaipa mies tiesi, mitä sanoi, koskapa hänellä on nykyään iso myymälä Helsingissä ja oma naama lehti-ilmoituksissa? Mainittua perunaa olen käyttänyt siitä lähtien ja unohtanut kaikki sitä jauhoisammat lajikkeet.

Rouvan kanssa meillä on pieni erimielisyys oikeaoppisesta perunankuorimaveitsestä. Koska se on ainoa erimielisyytemme pitkän avioliittomme aikana, ovat asiat siis suhteellisen hyvällä tolalla.

Rouva suosii kiinteäteräistä veistä, jolla vetelee lastuja itseään kohti. Omaan käteeni ja mentaliteettiini sopii puolestaan paremmin heiluvateräinen malli, jolla kuoritaan itsestä poispäin. Näillä kuorittaessa on ote ja tekniikka aivan erilaiset, joten kyse on varmaan enemmänkin puhtaasta tottumuskysymyksestä kuin jomman tai kumman etevymmyydestä an sich.

Marttaliittokin tosin suosittelee, että uudelle kuorimaveitselle pitää antaa aikaa tulla isäntänsä (emäntänsä) kanssa sinuiksi, ennen kuin homma sujuu pykimättä.

Oma valintani, heiluvateräinen, on siitä hyvä, että se myötäilee perunoiden muhkuroita ja seuraa niitä kuin vihikoira (Chien de Saint-Hubert) vainuaan. Ei tällä veitsellä mieheltä kulu montaa minuuttia, kun sanokaamme kymmenen hengen satsi on kuorittu. Ja jos kuluukin - mitä siitä?

Jos haluaa saada kypsät muusin ainekset äkkiämmin aikaan, kannattaa isot perunat pilkkoa kolmeen osaan. Ja kukapa ei haluaisi! Kolmasosa päästä irti ja loppu keskeltä pituussuuntaan kahtia. Missä kaksi tai kolme perunankuorijaa kohtaa, kääntyy juttu väistämättä ainaisuusdilemmaan: laitetaanko perunat kylmään vai kiehuvaan veteen? Vastaus on luonnollisesti, että uudet perunat aina kiehuvaan veteen, mutta miksi ei myös muutkin. Meillä laitetaan.

Samalla kun potut pehmenevät, voi vatkata halutessaan kastikkeen. Aina ei jaksa, mutta onhan se suoraan sanoen aika maalaismaista syödä kuivaa perunaa, vaikka sen rinnalla olisikin mehukas färssi.

Perunamuussissa oleellista on sen koostumus. Kylmät väreet menevät laukkaa selkäpiissä, kun vain kuvittelenkin puraisevani hampailla sametin pintaa, mutta silti määritelmä: samettimainen osuu ja uppoaa kuin perunasurvin kattilan pohjalle. Perunan kypsyysaste on tässä aa ja oo ja pari muutakin vokaalia.

Vesi pois kattilasta ja tilalle iso kimpale voita ja sitten survomaan. Perunasurvimia on niitäkin vaikka minkälaisia ihanuuksia ja pakko sanoa - ne ovat eri käteviä. Painelet vain pottua ja reikien välitse pursuaa kuin itsestään valmista sosetta. Mutta mutta. Kun olen kerran ostanut hätäpäissäni perunanuijan, niin siitä en luovu.

Sillä sitten painellaan ja painellaan perunaa kattilan pohjaa vasten, mutta valmista ei vain tule. Kokkareet aina ilonamme.

Kun rasva on saatu sotketuksi perunan joukkoon, aletaan lisätä myös maitoa vähän kerrallaan. Maito hieman jäähdyttää perunoita, mutta kun toimii itsekin notkeasti, ei vahinko ole katastrofaalinen. Tämä maidon kanssa läträäminen onkin sitten lopullinen taitolaji. Sillä punnitaan piirikunnallinen muusimestaruus. Hiukankin liikaa, ja muusin tilalla kattilassa on velliä ja siitä saa sitten kuulla loputtomiin.

Eräs tv-kokki sanoi kerran, että hän ei muuta käytä perunaa soseuttaessaan kuin voita, mutta itseäni tuollainen holvaaminen sentään arveluttaa. Ei kuitenkaan niin paljoa, ettenkö lisäisi lopussa, juuri viittä vaille tarjoiluvalmista sosetta, uutta lohkaretta voita omaan muusiini ja kätke sitä. Kouraan pikkaisen suolaa ja perään.

Jos elämä on oikeudenmukaista ja ajoitus menee nappiin, ovat kattilat valmiit yhtä aikaa uunista otettavan färssin kanssa. Koska se on sikanautaa, on se hikoillut uunipannun rasvaa täyteen. Siksipä se alunperinkin piti pannulle laittaa! Nostetaan siis liha tarjoiluvadille ja laitetaan uunipannu liemineen pois ruokahalua pilaamasta.

Ja kalustetaan samantien koko ruokapöytä vieraiden tulla.

Yleensä sitten lähtiessään he vielä kaksi käsin kiittävät ja lähettävät nolostuttavan imartelevia viestejä koko seuraavan viikon.

Kaalimössö

Pakkaspäivä ja höyryävä uuniruoka: mielihyvä sadot alias oiva yhdistelmä!

Ei muuta kuin lähikauppaan aineksia etsimään. Puodin vihanneslaarissa silmiin tuijottava kaali on tanakka kaveri. Lapsuudessani hänet olisi laitettu maalivahdiksi pihan peleissä.

"Kaali" on tietysti ylimalkainen nimitys, koska kaaleja on vaikka minkälaisia. Esimerkiksi kukkakaali, parsakaali, ruusukaali, kyssäkaali, kurttukaali tai lehtikaali ovat vähintäin pikkuserkuksia keskenään. Kaikkia yhdistää se, että kyse on ristikukkaisten heimoon kuuluvasta vihanneksesta ja se, että pukkia ei juuri kannata laittaa tämän viljelymaan vartijaksi.

Agraarikulttuurista irtautuneen kaupunkitarinan mukaan kaali on myös erityisen huonosti sulavaa ruokaa, ja se aiheuttaa siitä johtuen tukalia tuntemuksia sisuskaluissa ynnä huomattavia paineita ruokailijan luonnonmukaisessa kaasuntuotantojärjestelmässä. Mene ja tiedä; paljonhan maailmassa on erikoista kuten jukkapalmuista ryömivät eksoottiset hämähäkit, viemärirotaksi osoittautuvat koirat, takapenkiltä katoavat liftarit tai Walt Disneyn syväjäädytys.

Suomalaisia pidetään sulkeutuneina, sisäänpäin kääntyneinä. Tässä tapauksessa ehkä kannattaisi avautua, ettei kaaliruoka saa suisidaalista tendenssiä.

"Sukulaisiaan ei voi valita, mutta kaalin voi", sanoo vanha varsinaissuomalainen sananlasku. Näitä kaalin koputtelijoita, puristelijoita tai nuuhkijoita ei aina kuitenkaan katsota kauppahuoneessa arvostavasti kaaliagendan gourmetkokkailijoina, vaan ehkä pikemminkin kylähulluina. Paistinkääntäjien käätyjen sijaan puntaroijalle tarjotaan raudat ranteisiin ja kyyti Kellokoskelle.

Keräkaali on melkoisen piukka paketti, kun sellaisen kierittelee lähikaupasta kotiportaalle. Erityisesti kesäinen valkokaali on oikeinkin hyvässä maineessa keittiöhaltiattarien asiantuntevassa piirissä. Nuori kaali on makea ja sen keskellä kasvava tuore päätesilmu sisältää mehevyyden lisäksi runsaasti C-vitamiinia ja kalsiumia.

Mutta eipäs väheksytä myöhäissyksyistä lajikumppaniaankaan. Kyllä sellaisestakin kaksi ja puolikiloisesta vihreästä kuulasta maukkaat kaalilaatikot valmistaa. Itse asiassa: tuollainen reipas pallo on kuin satujen riivattu taikapata: "Seis pata, seis", mutta ei vaan: kaalimössöä pukkaa joka paikkaan, jollei pidä varaansa.

Siksipä itse aloitan työn halkaisemalla kaalinpään kahtia. Järkevämpää olisi kai ostaa jo alunperinkin vain puolikas keräkaali, mutta meidän kaupassamme ei yleensä myydä sellaisessa muotissa kasvatettuja kaaleja.

Hardcore-kaalilaatikistit kasvattavat itse omat kaalinsa ja katkaisevat niiltä kaulan oikealla hetkellä. Naapurin pihalta kuuluu aina elokuussa hirveä voihke ja valitus, kun kaalit viedään teuraalle, mutta minusta ei ole elävän ravinnon lahtaajaksi. Parempi vain suosiolla ostaa valmiiksi tapettu kaali.

Salaattiin veistelen punakaalista lastuja juustohöylällä, mutta kaalipataan sulppuan sitä terävällä leipäveitsellä. En tiedä, myydäänkö hyvinvarustetuissa alan puodeissa oikeita kaaliveitsiä, mutta epäilen, että kyllä myydään? Mitäpä ei nykyihminen haluaisi ostaa, ja mitä ei insinööri näin ollen valmistaa?

Kaali on aika rouheaa ainetta; se sulppuuntuu helposti kömpelömmissäkin käsissä. Viilto sinne, toinen tänne ja leikkuulaudan päällä on äkkiä asiallisen oloista kaalisuikaletta rivissä.

Samaan aikaan, kun touhuaa tämän pääherkun parissa, on hyvä olla iso vesikattila kiehumassa. Tässä ruuassa käytetään puuroriisiä, ja kokematon aina yllättyy sen keittoajoista. Juuri kun ajattelee kaatavansa kypsät riisit pataan, huomaa, että mitä ihmettä! Kiehutusta puoli tuntia...

Suosi suomalaista? Kotimaisen riisin sato on epävarma, joten kauppiaat tyytyvät kaukomailla kasvatettuun riisiin, vaikka kysyntää sinivalkoisen riisinkin suhteen epäilemättä olisi. Vielä parisataa vuotta ilmastonmuutosta ja asia on tältä osin järjestyksessä.

Sitä odotellessa pitää suurimohyllyllä puntaroida muita tuotteita käsissään. Välillä ostoskoriin kimmahtaa ohrasuurimopaketti (keittoaika 35 min) tahi ohrahelmipakkaus (kiehumisesta noin 15 min). Nuorimman tytön mielestä nämä eivät ole ollenkaan sama asia kaalipadassa kuin riisi, mutta ei auta: näillä mennään aina, kun rouva on matkassa mukana. Liputamme siis lähiruuan puolesta, ja lähialueen saa kuluttaja itse määritellä. Kuluttaja on kuningas. Tai meidän tapauksessamme kuningatar.

Siis suurimot tulelle ja toiselle levylle isoon paistinpannuun reipas nokare rasvaa ynnä kaalia niin paljon kuin reunat antavat myöten. Jos tilaa vielä jää, niin sitten joukkoon lisäksi toisella leikkuulaudalla silputtua sipulia. Jos tilaa ei ole, niin sitten toisella kierroksella muistaa tämän välttämättömän lisukkeen kuullotuksen.

Voisi olla fiksua hommata näitä paistinpannuja useampikin, mutta jos yhdellä pitää tulla toimeen, niin kaalisipulisatseja pitää tehdä pari kolme ja sitten vielä ruskistaa yksi annos jauhelihaa. Jauhelihasta on aikaisemmin ollut niin moneen kertaan juttua, että en tähän laita yhtään ylistystä.

Tämä ruoka ei kaipaa erikoisia mausteita. Suola ja valkopippuri riittävät täydellisesti, ellei sitten halua laittaa vielä hyppysellistä stiiknafuuliaa. Itse en laita.

Kun kaikki alkaa olla kypsää, ei ruoka puolestaan ole alkuunkaan valmis, mikä on ainakin omasta mielestäni jonkinlainen paradoksi. Tarvitaan uunivuoka, pata tai muu uunilämmönkestävä astia, johon näitä aineksia aletaan ladata.

Eli. Sinne holautetaan keitetty riisi, pehmennetty kaali + sipuli sekä paistettu jauheliha. Joukkoon lurautetaan vielä puolisen desiä siirappia ja kaikki komeus sekoitetaan jättimäisellä kapustalla sekaisin. Omassa ohjeessani pataan kaadetaan vielä litra maitoa, mutta ikinä ei ole mahtunut. Tarkka mitta on 7 dl tai jopa 70 cl. Itse en käytä liian tarkkoja mittoja.

Parisataa astetta uuniin (tämä olisi pitänyt muistaa laittaa ajoissa, mutta voi sen tehdä tässäkin vaiheessa ja olla sitten tekevinään jotakin muuta tähdellistä oikeaa lämpötilaa odotellessa) ja vuoka sisään tunnin ajaksi. Tai siihen saakka, että pinta näyttää houkuttelevalta.

Pöytään voi raijata jotakin vihannesta, mutta oikeastaan kaalilaatikko on jo itsessään kasvisruokaa (jauhelihan merkistä riippumatta), joten syömättä lisukkeet jäävät. Sen sijaan puolukkahillo on tämän kanssa erityisen maittavaa.

Einespitsa

Hyvä vanhempi - paha vanhempi? Ikiaikainen roolitus perheen sisäisessä hierarkiassa. Mutta on se varsin relevantti kysymyksenasettelu yleisemmälläkin tasolla.

Elämä on iso kakku ja lastenkasvatus kohtuullinen siivu tätä kakkua; etenkin perheelliselle. Avuton vastasyntynyt rääpäle kokemattomien vanhempien liukkaissa käsissä... Uhmaikäinen nelivuotias ja kurahaalaridilemma... Koululainen ja puuroaamiainen... Murrosikäinen ja some...

Joudumme tekemään melkoisia arvovalintoja sekä väsyneen vanhemman arvottomia valintoja tämän aikuisen uramme varrella. Meidän pitää edustaa järjen ääntä, ja aina sitä järkeä ei vain ole jaettavaksi asti. Kuinka korkea ja vakaa on oma moraalimme, ja sitten oleellisemmin: kykymme toimia tämän moraalin mukaisesti?

Sekä näppituntuman että tilastojenkin valossa suomalaisten yleinen hyvinvointi ja terveyden taso on viime vuosikymmeninä jatkuvasti kohentunut. Hyvä homma! Mutta samalla tämän samaisen hyvinvoinnin ja terveyden jakautuminen väestössä on käynyt yhä eriarvoisemmaksi. Eriarvoisuus näkyy johdonmukaisesti kaikilla sektoreilla, sillä näillä sosioekonomisilla ryhmillä on kohtuullista selkeämpi yhteys lähes kaikkiin hyvinvoinnin ja terveyden indikaattoreihin.

Sosioekonomisella asemalla viitataan yleensä sekä aineellisiin voimavaroihin (sellaisiin kuin tulot, omaisuus ja asumistaso) että niiden hankkimisen taustaedellytyksiiin (kuten koulutus, ammatti ja asema työelämässä). Sosioekonominen asema ja siitä luonnonlain tavalla seuraavat perinteet, arvot, asenteet ja sosiaaliset verkostot ohjaavat vahvasti myös inehmoisen elintapoja. Vaikutukset kasautuvat ja ketjuuntuvat eri tavoin hänen ominaisuuksistaan riippuen.

Koulutus muokkaa ihmisen tietoja, taitoja ja arvoja sekä vaikuttaa ammattiasemaan. Ammatti ja asuinpaikka säätelee hänen elinolojaan, ohjaa hänen käyttäytymistään ja vaikuttaa tietysti hänen toimeentuloonsa. Ihmisen taloudellinen tilanne puolestaan säätelee muun muassa hänen kulutusmahdollisuuksiaan ja asumisolojaan. On tällä toinenkin nimi: oravanpyörä.

Heikossa yhteiskunnallisessa asemassa olevat sairastuvat esimerkiksi tyypin 2 diabetekseen jonkin verran muita todennäköisemmin, koska sen puhkeaminen on tilastonäyttöjen perusteella yhteydessä epäterveellisiin elämäntapoihin ja ylipainoon. Ylipaino on yleisempää enintään ammatillisen koulutuksen suorittaneiden äitien lapsilla kuin vähintään opistotasoisen koulutuksen suorittaneiden lapsilla. Myös vanhempien oma ylipaino vaikuttaa lasten ylipainoon. Erot näkyvät myös hampaiden reikiintymisessä: hammaskaries on harvinaisempaa korkeammin koulutettujen äitien kuin vähän koulutettujen äitien lapsilla. Melkoinen itseään toteuttava ennuste ja mahtavat paineet äitien (!) harteilla!

Ja tästä siis johtui, että tänään kaapattiin lähikaupan yltäkylläisen pursuavilta hyllyiltä tulo- ja viretasoomme sopivasti käyden pari sylystä einespitsoja.

Einespitsa on länsimaisen tuotekehittelyn huippu. Sille pitäisi antaa sekä J.H. Erkko että Milleniumpalkinto. Ellei sitä ole jo tehtykin?

Puristit ovat tietysti sitä mieltä, että mainitun tuotteen nimestä pitäisi kokonaan poistaa sana pitsa. Jotkut ovat puolestaan sitä mieltä, että nämä ovat kelpo sapuskaa pienille lapsille, joille ei ole vielä kehittynyt makuaistia. Myös kunniamaininnat "roiskelppä", "lehmänläjä", "piskinfrisbii" "kumipitsa" tai "litistetty oksennus" ovat sekä käytettyjä että relevantteja ilmaisuja tämän perusherkun äärellä.

Saarioinen toi tämän innovatiivisen valmisruokansa markkinoille Herran vuonna 1981, mikä tietona yksinään kertoo kaiken olennaisen. Säät vaihtelevat, hallitukset vaihtuvat, mutta valmispitsa pitää pintansa. Firman laskujen mukaan kolmessakymmenessä vuodessa ahnaat suomalaiset ovat syöneet 600 miljoonaa litteää ystävää.

Eikä Saarioinen ole ollut apajalla yksinään pilkkimässä.

Valmistajasta riippuen pitsapussi aukeaa joko reippaalla repäisyllä tai sitten hyvillä saksilla yläreunasta leikaten. Itse suosin yleensä käsin repäisyä sen nopeuden takia. Eräällä laillahan se edustaa pussinavauksen luomuosastoa. Osa einespitsoista on pakattu myös pahvikoteloon, jolloin avaamistekniikka hieman muuttuu, mutta -outoa kyllä- senkin sisällä on muovikääre. Missä EU, siellä kääre.

Jotkut koiranleuat ovat sitä mieltä, että pitsan makuun tai ulkonäköön ei vaikuta se, poistaako muovin ennen uuniinlaitttoa vai ei.

Itse herkun valmistaminen on tämän fyysisen vaiheen jälkeen kohtuullisen helppoa. Ladataan näitä pitsoja kahdelle pellille, asetetaan kiertoilmauunin lämpötilanvalitsin 180°:een ja pellit heti sisälle. Kun lämpötilatermostaatin merkkivalo sammuu, ovat pitsatkin samalla siunaamalla syötäviä. Mahtavan toimivaa!

Sitten vain uunikintaat tahi patalaput käsiin ja pellit uunista pois omille lämmönkestäville alustoilleen. Jos on kattanut pöydälle valmiiksi lautaset, voi kätevä kokki myös peltejä varovaisesti kallistamalla jakaa kullekin lautaselle pitsan valmiiksi. Nuo patalaput ovat tuikitärkeät; kerran kokeilin ilman ja se oli hirveää nähtävää ja kuultavaa.

Pitsan paloittelussa on varmasti myös koulukuntaeroja. Meillä on hommaan hankittu oikein ammattilaisen väline: pitsaleikkuri. Niitä on monentasoisia ja -hintaisia alkaen hopeisista välineistä ja päätyen lähimarketin bulkkitavaraan. Sanoisin, että tuo marketkapine riittää aivan mainiosti, mikäli sen pyörä pyörii eikä lenksu liikaa puolelta toiselle. Mutta onhan meitä moneksi, ei siinä mitään pahaa.

Esimerkiksi jos jakaa oman einespitsansa nelikenttään, niin siitä saa mukavankokoiset ja helposti käsiteltävät palaset syödäkseen. Pitsahan on sormiruokaa parhaasta päästä. Paitsi että itse syön pitsani sievästi veitsellä ja haarukalla, mutta olenkin perheen mustalammas ja murheenkryyni.

On hieman makuasia, jos haluaa ripsotella einespitsansa päälle oreganoa vaiko eikö. Makua se ei ainakaan paranna, mutta tuo toisaalta aina rentouttavaa vihreää väriä ruuan päälle.

Keskivartalolihavuutta odotellessa.

Kanapihvit

Itse olen liian vanha käsittääkseni punaisen ja valkoisen lihan eroa. Tuskin olen toipunut edes kansalaissodan haavoista vielä.Tietysti suomalainen tapa jakaa naudan, sian, lampaan, poron ja hirven liha punaisiin ja broilerin, kalkkunan ynnä muun siipikarjan liha valkoisiin on tuttua tiedettä jopa minulle. Koska en syö erityisemmin matelijoiden tai karhujen lihaa enkä kengurun, kamelin, seepran enkä antiloopinkaan tahi krokotiilin tai liskoeläinten kuvetta niin ylimalkaisen karkea perusmääritelmä riittää kotitarpeiksi.

Jos taas on hipsteristi globalisaatioon kallellaan, on hyvä tietää, että vaikkapa Yhdysvalloissa ja down under esimerkiksi possu solautetaan valkoisen lihan kategoriaan ja punaiseen jäävät lähinnä märehtivät elikot.

Vaikka tällaiset värimäärittelyt ovat minulle tuttuja, en silti ymmärrä muiden ihmisten vouhotusta tuon asian tiimoilta. "Syön vain valkoista lihaa" yms. Eikös liha ole lihaa, vaikka voissa paistaisi? Ja nimenomaan voissa. Tai niin. Myytävä liha on itse asiassa lihasta; jänteiden välityksellä luihin kiinnittyvää luurankolihasta.

Jos ruvetaan halkomaan hiuksia, niin vaalea liha on anaerobista, nopsaa lihassolua pullollaan ja tumma liha taas sisältää verkkaisia aerobisia lihassoluja. Onko tuppurainen tappuraista terveellisempää? Entä eettisempää? Entä ekologisempaa? Ihminen on sitä, mitä syö on lopputulema? Tämä puna-valkokeskustelu on aika mustavalkoista.

Mutta mitä siitä sitten? Liha on lihaa, ja kaupan tädit tekevät sen. M.O.T.

Joten meillä syödään lihaa. Ei nyt ihan aamusta iltaan, sillä syödään meillä tietysti muutakin. Tänään kuitenkin kassin uumenista temmattiin esille broilerleikkeitä au naturel eli nakupelleinä. Aika merkillinen juttu muuten, että naturellihan kilohinta on kovempi kuin marinoidun. Äkkiseltään luulisi, että ne etevät mausteliemet vasta maksavatkin, joten se pitäisi näkyä ilman muuta korkeassa hinnassa, mutta ei.

Looginen johtopäätös tämän hinnoittelupolitiikan perusteella on vahva epäilys: minkälaista lihaa ne meille myyvät marinadeissaan? Olemmeko palanneet suloiselle löytöretkiajalle, jolloin härskiintyneen lihan maku peiteltiin eksoottisten maustesaarien kiihottavilla tuontituotteilla?

Meillä oli vuosia tapana pitää viikonloppuisin Mieliruokapäivää, jolloin kukin lapsista valitsi vuoroviikoin yhden päivällisen menyn jälkkäreineen. Silloin rahisutettiin rintaleikkeiden päälle välillä Kapteeni Koukun corn flakesit ja monenlaista muutakin variaatiota. Nuorimmainen taisi olla siihen aikaan, kun aloitettiin, neljän vanha, ja hyvin häneltäkin sujui syötävän väsääminen meidän vanhempien avulla.

No, nyt kun isä saa yksin päättää, niin silloin mennään taas pieni-on-kaunista -pohjalta. (Ei, ei siitä-mistä-aita-on-matalin -kohdalta.) Reilusti rasvaa sulamaan ja leikkeet pannulle nelittäin tirisemään, ja siinä se sitten melkein onkin. Ripsaus suolaa (tai minun tapauksessani viisi, kuusi ripsausta...) ja toinen mokoma chilimausteseosta.

Oikein yllätin itsenikin. Yleensä tässä kohtaa tulee ajettua mustapippuria, paprikajauhetta, curryä ja valkosipulia - ja suolaa. Plus vielä ehkä ruokakermaa. Mutta nyt siis ei. Merkillinen oivallus!

Eli mitä ihmettä: ei siis maustesalkkareilla pelaamista, ei leivitystä korppujauholla, ei kananmunalla voitelua, ei fileen halkaisua ja omena-sipulimössöllä täyttämistä, ei majoneesitahnaa, ei ananasta, ei herkkusieniä, ei ... Ei  mitään muuta kanankimpaleille kuin chiliä ja suolaa.

Kypsä nelikko lautaselle vartoomaan ja toinen kopla kypsymään samaan tapaan maustaen ja oheen täysjyväriisiä kiehumaan. Ja vielä ehtii repiä salaattiakin kulhoon, ennen kuin palauttaa hetkeksi kaikki leikkeet pannun lämpöön.

Ruuan tekeminen on vähän kuin talvirenkaiden vaihto: ei millään viitsisi aloittaa, mutta sitten kun rupeaa tosissaan asialle, niin huomaa jälleen kerran, että ei se niin kovin iso homma ollutkaan.

"Taasko riisiä ja kanaa!" -huuto lienee isän paras kiitos?

Färssipullat

Jälleen pullaa leipomassa!

Taas oltiin tilanteessa, että työpäivän jälkeen piti pimenevässä illansuussa käydä kaupassa ja tulla kotiin huoleton hymy huulilla runsaudensarvea tai paria käsivarsilla kannatellen. Kumpikin olimme tässä vaiheessa viikkoa tiskirättiväsyneitä liian vähistä yöunista ja ydinmehut imevistä työpäivistä. Jotakin nopeaa pitäisi keksiä. Pikaruoka meidän tapaan ovat lihapullat eli puhalillat.

Samassa ajassa, mikä menee hyvin saumatun valmispullapaketin aukaisuun ja sen lämmittämiseen uunissa (mikroaaltouunia meillä ei ole, se kun säteilee niitä merkillisiä säteitään...), tekee omatkin. Ja ilman korianterin pistävää sivumakua.

Toki meillä välillä laitetaan pellille pussipyöryköitä, kebakkoja, kananuggetteja ja mitä näitä kaikkia käteviä eineksiä nyt onkaan; ei siinä mitään. Mutta edelleen: omien pullien pyörittely ei ole kovin iso vaiva eikä vie aikaa senkään vertaa.

Itse käytän yleensä färssin reseptiä ohjenuoranani. Puhummekin siis "färssipullista". Jotkut haute cuisine chefit puolestaan sanovat färssin sijasta lihamureke. Turhaa kekkalointia!

Färssi on tietenkin itsessään aivan oma hieno juttunsa, koska sen voi stuffata täyteen kaikenlaista muutakin lisuketta, kuten Musta Pekka -juustoa, herne-maissi-paprikaa, emmentalia, kokonaisia sipuleita tahi kananmunia ja näin, mutta tänään on kyse pelkästään taikinasta. Olen kyllä joskus yrittänyt sulloa innovatiivisesti pyöryköidenkin sisälle jotakin täytettä, mutta en pitänyt itsekään lopputuloksesta. Ei hyvää kannata parannella.

Ohjeita revin parisenkymmentä vuotta sitten useammastakin ilmaislehdestä, ja jonkinlaisella niiden fuusiolla nyttemmin mennään. (Tätähän se fuusiokeittiö-skene kai on...) Nuorin tyttäreni tosin toivoo mielummin Viirun ja Pesosen keittokirjan reseptin pohjalta tehtyjä pullia, mutta ikävä kyllä, tässä kohtaa sinänsä arvokasta toivetta noudatetaan harvoin. Ne lapsuuden lihapullat ovat isän kädestä tehtyjä...

Ja jälleen kerran: tehdään samantien isompi annos. Ostimme kotimatkalla puolisentoista kiloa jauhelihaa, mutta muut ainekset olivat jo kotona huolellisesti järjestetyillä hyllyillään odotamassa. Kulhoon korppujauhoa ja vettä sitä turvottamaan. Originaaliresepti piti kertoa öbauttiarallaa kolmella ja puolella, mutta en koskaan ole kovin tarkka osasten milligrammantarkasta massasta taikka vetoisuudesta. Suunta on kuitenkin syytä pitää kohdillaan.

Viiden minuutin turvottamisen jälkeen takaisin astian äärelle. Kananmunia, kuullotettua sipulia tai ei, rouhittua mustapippuria, paprikajauhetta ja ihan pikkuisen, vain hajuksi eli tuoksuksi, valkosipulijauhetta. Niin ja se jauheliha.

Jauheliha on tietysti aikasmoisen epäilyttävää ainetta. Laaduissa on silminnähden eroja, kun toisen valmistajan paketista löytyy isoja, vaaleita kalvonpalasia ja sen sellaista, ja toisen liha on silkoista. Samaa näiden raaka-aineet kai kuitenkin ovat. Kaikki luuton liha kelpaa jauhelihamyllyyn, ja olisihan se ihme, jos siihen käytettäisi kalliimpia ruhonosia. Kyllä ne ovat juuri niitä sitkeämpiä sidekudososia, mitä näihin paketteihin muussataan. Atomin halkaisu ja jauheliha; kas siinä ihmiskunnan etevimmät keksinnöt.

Itse käytän sika-nautaa, rouva jopa kykkii katsomassa niiden välisiä sekoitussuhteita, mutta minä en ole niin kranttu. Siis yksin asioidessani.

Lihahommissa mennään aina äärestä laitaan. Hetki vaahdotaan vaikka hullun lehmän taudista ja vältellään tovi nautaa, ja sitten lastataan sitä taas kärryyn. Vaikka Etelä-Amerikasta saakka, mikä pelkkänä ajatuksena kuullostaa jästipäiseltä peppipitkätossu-tarinalta ("Argentiinassa lapset eivät edes itse käy koulua. He lähettävät sinne veljensä."). Ei kai se sitä sitten ole, koska tämä eksoottisten merien takainen laatuliha ei ole satukirjan sivuilta, vaan markettien katalogeista. Ja nyt sitten kohistaan MRSA-superbakteerin saastuttamasta sianlihasta. Onneksi kyseiset bakteerit ovat niin pieniä ja vikkeliä, että niitä ei erota lihan pinnalta.

Tällaisia mietiskellen pullanpyörittely sujuu mukavammin. Elikäs edellisten ainesten päälle sitten se nimikko-osa: jauhelihaköntti. Jos totta puhutaan, niin tämä taikinan vaivaaminen on inhoin osuus. Jauheliha on tässä vaiheessa kylmää ja se on rasvaista. Seurauksena sormiin alkaa kertyä yhä paksuuntuva kerros tätä paprikalla värjättyä rasvaa.

Joten. Entiseen tapaan tässä kohtaa kannattaa käsistä pyöritellä irti sormukset. Itselläni se on se ainoa.

Näin kerran, miten suurkeittiössä kone hoiti tämän osion, mutta itse työ ei oleellisesti eroa tästä käsin tekemisestä. Eikä lopputulos. Vaivausta vaivausta vaivausta. Ja vot - se on siinä. Kotka on laskeutunut.

Pullien pyörittelyssä suositellaan kai käyttämään kosteita käsiä. Mutta käy se kuivillakin. Myönnetään: pullat eivät läpäise kaikkia direktiivejä, eivätkä ne ole oikein mistään kulmasta katsottuina tasalaatuisia, mutta ikinä se ei ole makua haitannut. Ei ikinä. Kuka pitää esteettisistä arvoista, ottakoon työntömitan käsietäisyydelle itsestään, jotta saa pyöryköistään samankokoisia, mutta minä en piittaa. Itse tehtyjähän näiden oli tarkoitus olla...

Mötikkä taikinaa käsien väliin ja epäkeskoista pyörittelyä kotva. Ja sama uudelleen ja uudelleen, kunnes kaikki taikina on kaavittu kulhosta. Meillä se tarkoittaa noin kolmea pellillistä lihapullia eli useita kymmeniä kappaleita.

On pannullapaistajien koulukunta ja sitten ovat meikälaiset uuniin luottavat. Kyse on lähinnä siitä, että pullat ovat läpikypsiä, eihän tässä mitään tartar-pihviä olla tekemässä.

Tauti ei tartu läpikypsästä lihasta; vanha viidakon sanonta.

Kiertoilmauunissa saa kaksi pellillistä lihapullia kerralla kypsäksi reilussa varttitunnissa eli nopeammin kuin tämän postauksen kirjoittaminen vei. Loput sitten myöhemmin toiseen kattaukseen, mutta samalla täysjyväspagettisatsi kiehuvaan veteen aldentteilemään ja itse salaattia pilkkomaan.

Siinäpä se, nopsa kotiruoka, jonka loppuunajettukin vanhempi tekee alle aikayksikön. Tai vielä nopeammin.

Itse pidän myös kastikkeista. Niitä pystyy valmistamaan melko vaivattomasti itsekin, mutta näin meidän kesken: muutamalta einesvalmistajalta löytyy täysin pätevät soossit joka makuun. Maitoa, rasvaa tai vettä kattilaan ohjeen mukaisesti ja sitten jauhepussin sisältö kumppaniksi ja hetki vispaamista. Ai jai jai!

Vanhin tytäremme ei ole jauhelihafani. Ei hän vielä vegaanisafkaankaan ole kallellaan, mutta antaas ajan kulua. Perusjauhelihakastike ei kelpaa. Ehkä hän on löytänyt jauheliharuuista liian usein niitä huonompilaatuisia osasia, kuka tietää. Mutta. Usein hän ottaa jopa lisää juuri näitä färssipullia.