Jos taas on hipsteristi globalisaatioon kallellaan, on hyvä tietää, että vaikkapa Yhdysvalloissa ja down under esimerkiksi possu solautetaan valkoisen lihan kategoriaan ja punaiseen jäävät lähinnä märehtivät elikot.
Vaikka tällaiset värimäärittelyt ovat minulle tuttuja, en silti ymmärrä muiden ihmisten vouhotusta tuon asian tiimoilta. "Syön vain valkoista lihaa" yms. Eikös liha ole lihaa, vaikka voissa paistaisi? Ja nimenomaan voissa. Tai niin. Myytävä liha on itse asiassa lihasta; jänteiden välityksellä luihin kiinnittyvää luurankolihasta.
Jos ruvetaan halkomaan hiuksia, niin vaalea liha on anaerobista, nopsaa lihassolua pullollaan ja tumma liha taas sisältää verkkaisia aerobisia lihassoluja. Onko tuppurainen tappuraista terveellisempää? Entä eettisempää? Entä ekologisempaa? Ihminen on sitä, mitä syö on lopputulema? Tämä puna-valkokeskustelu on aika mustavalkoista.
Mutta mitä siitä sitten? Liha on lihaa, ja kaupan tädit tekevät sen. M.O.T.
Joten meillä syödään lihaa. Ei nyt ihan aamusta iltaan, sillä syödään meillä tietysti muutakin. Tänään kuitenkin kassin uumenista temmattiin esille broilerleikkeitä au naturel eli nakupelleinä. Aika merkillinen juttu muuten, että naturellihan kilohinta on kovempi kuin marinoidun. Äkkiseltään luulisi, että ne etevät mausteliemet vasta maksavatkin, joten se pitäisi näkyä ilman muuta korkeassa hinnassa, mutta ei.
Looginen johtopäätös tämän hinnoittelupolitiikan perusteella on vahva epäilys: minkälaista lihaa ne meille myyvät marinadeissaan? Olemmeko palanneet suloiselle löytöretkiajalle, jolloin härskiintyneen lihan maku peiteltiin eksoottisten maustesaarien kiihottavilla tuontituotteilla?
Meillä oli vuosia tapana pitää viikonloppuisin Mieliruokapäivää, jolloin kukin lapsista valitsi vuoroviikoin yhden päivällisen menyn jälkkäreineen. Silloin rahisutettiin rintaleikkeiden päälle välillä Kapteeni Koukun corn flakesit ja monenlaista muutakin variaatiota. Nuorimmainen taisi olla siihen aikaan, kun aloitettiin, neljän vanha, ja hyvin häneltäkin sujui syötävän väsääminen meidän vanhempien avulla.
No, nyt kun isä saa yksin päättää, niin silloin mennään taas pieni-on-kaunista -pohjalta. (Ei, ei siitä-mistä-aita-on-matalin -kohdalta.) Reilusti rasvaa sulamaan ja leikkeet pannulle nelittäin tirisemään, ja siinä se sitten melkein onkin. Ripsaus suolaa (tai minun tapauksessani viisi, kuusi ripsausta...) ja toinen mokoma chilimausteseosta.
Oikein yllätin itsenikin. Yleensä tässä kohtaa tulee ajettua mustapippuria, paprikajauhetta, curryä ja valkosipulia - ja suolaa. Plus vielä ehkä ruokakermaa. Mutta nyt siis ei. Merkillinen oivallus!
Eli mitä ihmettä: ei siis maustesalkkareilla pelaamista, ei leivitystä korppujauholla, ei kananmunalla voitelua, ei fileen halkaisua ja omena-sipulimössöllä täyttämistä, ei majoneesitahnaa, ei ananasta, ei herkkusieniä, ei ... Ei mitään muuta kanankimpaleille kuin chiliä ja suolaa.
Ruuan tekeminen on vähän kuin talvirenkaiden vaihto: ei millään viitsisi aloittaa, mutta sitten kun rupeaa tosissaan asialle, niin huomaa jälleen kerran, että ei se niin kovin iso homma ollutkaan.
"Taasko riisiä ja kanaa!" -huuto lienee isän paras kiitos?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti