Färssipullat

Jälleen pullaa leipomassa!

Taas oltiin tilanteessa, että työpäivän jälkeen piti pimenevässä illansuussa käydä kaupassa ja tulla kotiin huoleton hymy huulilla runsaudensarvea tai paria käsivarsilla kannatellen. Kumpikin olimme tässä vaiheessa viikkoa tiskirättiväsyneitä liian vähistä yöunista ja ydinmehut imevistä työpäivistä. Jotakin nopeaa pitäisi keksiä. Pikaruoka meidän tapaan ovat lihapullat eli puhalillat.

Samassa ajassa, mikä menee hyvin saumatun valmispullapaketin aukaisuun ja sen lämmittämiseen uunissa (mikroaaltouunia meillä ei ole, se kun säteilee niitä merkillisiä säteitään...), tekee omatkin. Ja ilman korianterin pistävää sivumakua.

Toki meillä välillä laitetaan pellille pussipyöryköitä, kebakkoja, kananuggetteja ja mitä näitä kaikkia käteviä eineksiä nyt onkaan; ei siinä mitään. Mutta edelleen: omien pullien pyörittely ei ole kovin iso vaiva eikä vie aikaa senkään vertaa.

Itse käytän yleensä färssin reseptiä ohjenuoranani. Puhummekin siis "färssipullista". Jotkut haute cuisine chefit puolestaan sanovat färssin sijasta lihamureke. Turhaa kekkalointia!

Färssi on tietenkin itsessään aivan oma hieno juttunsa, koska sen voi stuffata täyteen kaikenlaista muutakin lisuketta, kuten Musta Pekka -juustoa, herne-maissi-paprikaa, emmentalia, kokonaisia sipuleita tahi kananmunia ja näin, mutta tänään on kyse pelkästään taikinasta. Olen kyllä joskus yrittänyt sulloa innovatiivisesti pyöryköidenkin sisälle jotakin täytettä, mutta en pitänyt itsekään lopputuloksesta. Ei hyvää kannata parannella.

Ohjeita revin parisenkymmentä vuotta sitten useammastakin ilmaislehdestä, ja jonkinlaisella niiden fuusiolla nyttemmin mennään. (Tätähän se fuusiokeittiö-skene kai on...) Nuorin tyttäreni tosin toivoo mielummin Viirun ja Pesosen keittokirjan reseptin pohjalta tehtyjä pullia, mutta ikävä kyllä, tässä kohtaa sinänsä arvokasta toivetta noudatetaan harvoin. Ne lapsuuden lihapullat ovat isän kädestä tehtyjä...

Ja jälleen kerran: tehdään samantien isompi annos. Ostimme kotimatkalla puolisentoista kiloa jauhelihaa, mutta muut ainekset olivat jo kotona huolellisesti järjestetyillä hyllyillään odotamassa. Kulhoon korppujauhoa ja vettä sitä turvottamaan. Originaaliresepti piti kertoa öbauttiarallaa kolmella ja puolella, mutta en koskaan ole kovin tarkka osasten milligrammantarkasta massasta taikka vetoisuudesta. Suunta on kuitenkin syytä pitää kohdillaan.

Viiden minuutin turvottamisen jälkeen takaisin astian äärelle. Kananmunia, kuullotettua sipulia tai ei, rouhittua mustapippuria, paprikajauhetta ja ihan pikkuisen, vain hajuksi eli tuoksuksi, valkosipulijauhetta. Niin ja se jauheliha.

Jauheliha on tietysti aikasmoisen epäilyttävää ainetta. Laaduissa on silminnähden eroja, kun toisen valmistajan paketista löytyy isoja, vaaleita kalvonpalasia ja sen sellaista, ja toisen liha on silkoista. Samaa näiden raaka-aineet kai kuitenkin ovat. Kaikki luuton liha kelpaa jauhelihamyllyyn, ja olisihan se ihme, jos siihen käytettäisi kalliimpia ruhonosia. Kyllä ne ovat juuri niitä sitkeämpiä sidekudososia, mitä näihin paketteihin muussataan. Atomin halkaisu ja jauheliha; kas siinä ihmiskunnan etevimmät keksinnöt.

Itse käytän sika-nautaa, rouva jopa kykkii katsomassa niiden välisiä sekoitussuhteita, mutta minä en ole niin kranttu. Siis yksin asioidessani.

Lihahommissa mennään aina äärestä laitaan. Hetki vaahdotaan vaikka hullun lehmän taudista ja vältellään tovi nautaa, ja sitten lastataan sitä taas kärryyn. Vaikka Etelä-Amerikasta saakka, mikä pelkkänä ajatuksena kuullostaa jästipäiseltä peppipitkätossu-tarinalta ("Argentiinassa lapset eivät edes itse käy koulua. He lähettävät sinne veljensä."). Ei kai se sitä sitten ole, koska tämä eksoottisten merien takainen laatuliha ei ole satukirjan sivuilta, vaan markettien katalogeista. Ja nyt sitten kohistaan MRSA-superbakteerin saastuttamasta sianlihasta. Onneksi kyseiset bakteerit ovat niin pieniä ja vikkeliä, että niitä ei erota lihan pinnalta.

Tällaisia mietiskellen pullanpyörittely sujuu mukavammin. Elikäs edellisten ainesten päälle sitten se nimikko-osa: jauhelihaköntti. Jos totta puhutaan, niin tämä taikinan vaivaaminen on inhoin osuus. Jauheliha on tässä vaiheessa kylmää ja se on rasvaista. Seurauksena sormiin alkaa kertyä yhä paksuuntuva kerros tätä paprikalla värjättyä rasvaa.

Joten. Entiseen tapaan tässä kohtaa kannattaa käsistä pyöritellä irti sormukset. Itselläni se on se ainoa.

Näin kerran, miten suurkeittiössä kone hoiti tämän osion, mutta itse työ ei oleellisesti eroa tästä käsin tekemisestä. Eikä lopputulos. Vaivausta vaivausta vaivausta. Ja vot - se on siinä. Kotka on laskeutunut.

Pullien pyörittelyssä suositellaan kai käyttämään kosteita käsiä. Mutta käy se kuivillakin. Myönnetään: pullat eivät läpäise kaikkia direktiivejä, eivätkä ne ole oikein mistään kulmasta katsottuina tasalaatuisia, mutta ikinä se ei ole makua haitannut. Ei ikinä. Kuka pitää esteettisistä arvoista, ottakoon työntömitan käsietäisyydelle itsestään, jotta saa pyöryköistään samankokoisia, mutta minä en piittaa. Itse tehtyjähän näiden oli tarkoitus olla...

Mötikkä taikinaa käsien väliin ja epäkeskoista pyörittelyä kotva. Ja sama uudelleen ja uudelleen, kunnes kaikki taikina on kaavittu kulhosta. Meillä se tarkoittaa noin kolmea pellillistä lihapullia eli useita kymmeniä kappaleita.

On pannullapaistajien koulukunta ja sitten ovat meikälaiset uuniin luottavat. Kyse on lähinnä siitä, että pullat ovat läpikypsiä, eihän tässä mitään tartar-pihviä olla tekemässä.

Tauti ei tartu läpikypsästä lihasta; vanha viidakon sanonta.

Kiertoilmauunissa saa kaksi pellillistä lihapullia kerralla kypsäksi reilussa varttitunnissa eli nopeammin kuin tämän postauksen kirjoittaminen vei. Loput sitten myöhemmin toiseen kattaukseen, mutta samalla täysjyväspagettisatsi kiehuvaan veteen aldentteilemään ja itse salaattia pilkkomaan.

Siinäpä se, nopsa kotiruoka, jonka loppuunajettukin vanhempi tekee alle aikayksikön. Tai vielä nopeammin.

Itse pidän myös kastikkeista. Niitä pystyy valmistamaan melko vaivattomasti itsekin, mutta näin meidän kesken: muutamalta einesvalmistajalta löytyy täysin pätevät soossit joka makuun. Maitoa, rasvaa tai vettä kattilaan ohjeen mukaisesti ja sitten jauhepussin sisältö kumppaniksi ja hetki vispaamista. Ai jai jai!

Vanhin tytäremme ei ole jauhelihafani. Ei hän vielä vegaanisafkaankaan ole kallellaan, mutta antaas ajan kulua. Perusjauhelihakastike ei kelpaa. Ehkä hän on löytänyt jauheliharuuista liian usein niitä huonompilaatuisia osasia, kuka tietää. Mutta. Usein hän ottaa jopa lisää juuri näitä färssipullia.