Einespitsa

Hyvä vanhempi - paha vanhempi? Ikiaikainen roolitus perheen sisäisessä hierarkiassa. Mutta on se varsin relevantti kysymyksenasettelu yleisemmälläkin tasolla.

Elämä on iso kakku ja lastenkasvatus kohtuullinen siivu tätä kakkua; etenkin perheelliselle. Avuton vastasyntynyt rääpäle kokemattomien vanhempien liukkaissa käsissä... Uhmaikäinen nelivuotias ja kurahaalaridilemma... Koululainen ja puuroaamiainen... Murrosikäinen ja some...

Joudumme tekemään melkoisia arvovalintoja sekä väsyneen vanhemman arvottomia valintoja tämän aikuisen uramme varrella. Meidän pitää edustaa järjen ääntä, ja aina sitä järkeä ei vain ole jaettavaksi asti. Kuinka korkea ja vakaa on oma moraalimme, ja sitten oleellisemmin: kykymme toimia tämän moraalin mukaisesti?

Sekä näppituntuman että tilastojenkin valossa suomalaisten yleinen hyvinvointi ja terveyden taso on viime vuosikymmeninä jatkuvasti kohentunut. Hyvä homma! Mutta samalla tämän samaisen hyvinvoinnin ja terveyden jakautuminen väestössä on käynyt yhä eriarvoisemmaksi. Eriarvoisuus näkyy johdonmukaisesti kaikilla sektoreilla, sillä näillä sosioekonomisilla ryhmillä on kohtuullista selkeämpi yhteys lähes kaikkiin hyvinvoinnin ja terveyden indikaattoreihin.

Sosioekonomisella asemalla viitataan yleensä sekä aineellisiin voimavaroihin (sellaisiin kuin tulot, omaisuus ja asumistaso) että niiden hankkimisen taustaedellytyksiiin (kuten koulutus, ammatti ja asema työelämässä). Sosioekonominen asema ja siitä luonnonlain tavalla seuraavat perinteet, arvot, asenteet ja sosiaaliset verkostot ohjaavat vahvasti myös inehmoisen elintapoja. Vaikutukset kasautuvat ja ketjuuntuvat eri tavoin hänen ominaisuuksistaan riippuen.

Koulutus muokkaa ihmisen tietoja, taitoja ja arvoja sekä vaikuttaa ammattiasemaan. Ammatti ja asuinpaikka säätelee hänen elinolojaan, ohjaa hänen käyttäytymistään ja vaikuttaa tietysti hänen toimeentuloonsa. Ihmisen taloudellinen tilanne puolestaan säätelee muun muassa hänen kulutusmahdollisuuksiaan ja asumisolojaan. On tällä toinenkin nimi: oravanpyörä.

Heikossa yhteiskunnallisessa asemassa olevat sairastuvat esimerkiksi tyypin 2 diabetekseen jonkin verran muita todennäköisemmin, koska sen puhkeaminen on tilastonäyttöjen perusteella yhteydessä epäterveellisiin elämäntapoihin ja ylipainoon. Ylipaino on yleisempää enintään ammatillisen koulutuksen suorittaneiden äitien lapsilla kuin vähintään opistotasoisen koulutuksen suorittaneiden lapsilla. Myös vanhempien oma ylipaino vaikuttaa lasten ylipainoon. Erot näkyvät myös hampaiden reikiintymisessä: hammaskaries on harvinaisempaa korkeammin koulutettujen äitien kuin vähän koulutettujen äitien lapsilla. Melkoinen itseään toteuttava ennuste ja mahtavat paineet äitien (!) harteilla!

Ja tästä siis johtui, että tänään kaapattiin lähikaupan yltäkylläisen pursuavilta hyllyiltä tulo- ja viretasoomme sopivasti käyden pari sylystä einespitsoja.

Einespitsa on länsimaisen tuotekehittelyn huippu. Sille pitäisi antaa sekä J.H. Erkko että Milleniumpalkinto. Ellei sitä ole jo tehtykin?

Puristit ovat tietysti sitä mieltä, että mainitun tuotteen nimestä pitäisi kokonaan poistaa sana pitsa. Jotkut ovat puolestaan sitä mieltä, että nämä ovat kelpo sapuskaa pienille lapsille, joille ei ole vielä kehittynyt makuaistia. Myös kunniamaininnat "roiskelppä", "lehmänläjä", "piskinfrisbii" "kumipitsa" tai "litistetty oksennus" ovat sekä käytettyjä että relevantteja ilmaisuja tämän perusherkun äärellä.

Saarioinen toi tämän innovatiivisen valmisruokansa markkinoille Herran vuonna 1981, mikä tietona yksinään kertoo kaiken olennaisen. Säät vaihtelevat, hallitukset vaihtuvat, mutta valmispitsa pitää pintansa. Firman laskujen mukaan kolmessakymmenessä vuodessa ahnaat suomalaiset ovat syöneet 600 miljoonaa litteää ystävää.

Eikä Saarioinen ole ollut apajalla yksinään pilkkimässä.

Valmistajasta riippuen pitsapussi aukeaa joko reippaalla repäisyllä tai sitten hyvillä saksilla yläreunasta leikaten. Itse suosin yleensä käsin repäisyä sen nopeuden takia. Eräällä laillahan se edustaa pussinavauksen luomuosastoa. Osa einespitsoista on pakattu myös pahvikoteloon, jolloin avaamistekniikka hieman muuttuu, mutta -outoa kyllä- senkin sisällä on muovikääre. Missä EU, siellä kääre.

Jotkut koiranleuat ovat sitä mieltä, että pitsan makuun tai ulkonäköön ei vaikuta se, poistaako muovin ennen uuniinlaitttoa vai ei.

Itse herkun valmistaminen on tämän fyysisen vaiheen jälkeen kohtuullisen helppoa. Ladataan näitä pitsoja kahdelle pellille, asetetaan kiertoilmauunin lämpötilanvalitsin 180°:een ja pellit heti sisälle. Kun lämpötilatermostaatin merkkivalo sammuu, ovat pitsatkin samalla siunaamalla syötäviä. Mahtavan toimivaa!

Sitten vain uunikintaat tahi patalaput käsiin ja pellit uunista pois omille lämmönkestäville alustoilleen. Jos on kattanut pöydälle valmiiksi lautaset, voi kätevä kokki myös peltejä varovaisesti kallistamalla jakaa kullekin lautaselle pitsan valmiiksi. Nuo patalaput ovat tuikitärkeät; kerran kokeilin ilman ja se oli hirveää nähtävää ja kuultavaa.

Pitsan paloittelussa on varmasti myös koulukuntaeroja. Meillä on hommaan hankittu oikein ammattilaisen väline: pitsaleikkuri. Niitä on monentasoisia ja -hintaisia alkaen hopeisista välineistä ja päätyen lähimarketin bulkkitavaraan. Sanoisin, että tuo marketkapine riittää aivan mainiosti, mikäli sen pyörä pyörii eikä lenksu liikaa puolelta toiselle. Mutta onhan meitä moneksi, ei siinä mitään pahaa.

Esimerkiksi jos jakaa oman einespitsansa nelikenttään, niin siitä saa mukavankokoiset ja helposti käsiteltävät palaset syödäkseen. Pitsahan on sormiruokaa parhaasta päästä. Paitsi että itse syön pitsani sievästi veitsellä ja haarukalla, mutta olenkin perheen mustalammas ja murheenkryyni.

On hieman makuasia, jos haluaa ripsotella einespitsansa päälle oreganoa vaiko eikö. Makua se ei ainakaan paranna, mutta tuo toisaalta aina rentouttavaa vihreää väriä ruuan päälle.

Keskivartalolihavuutta odotellessa.

Kanapihvit

Itse olen liian vanha käsittääkseni punaisen ja valkoisen lihan eroa. Tuskin olen toipunut edes kansalaissodan haavoista vielä.Tietysti suomalainen tapa jakaa naudan, sian, lampaan, poron ja hirven liha punaisiin ja broilerin, kalkkunan ynnä muun siipikarjan liha valkoisiin on tuttua tiedettä jopa minulle. Koska en syö erityisemmin matelijoiden tai karhujen lihaa enkä kengurun, kamelin, seepran enkä antiloopinkaan tahi krokotiilin tai liskoeläinten kuvetta niin ylimalkaisen karkea perusmääritelmä riittää kotitarpeiksi.

Jos taas on hipsteristi globalisaatioon kallellaan, on hyvä tietää, että vaikkapa Yhdysvalloissa ja down under esimerkiksi possu solautetaan valkoisen lihan kategoriaan ja punaiseen jäävät lähinnä märehtivät elikot.

Vaikka tällaiset värimäärittelyt ovat minulle tuttuja, en silti ymmärrä muiden ihmisten vouhotusta tuon asian tiimoilta. "Syön vain valkoista lihaa" yms. Eikös liha ole lihaa, vaikka voissa paistaisi? Ja nimenomaan voissa. Tai niin. Myytävä liha on itse asiassa lihasta; jänteiden välityksellä luihin kiinnittyvää luurankolihasta.

Jos ruvetaan halkomaan hiuksia, niin vaalea liha on anaerobista, nopsaa lihassolua pullollaan ja tumma liha taas sisältää verkkaisia aerobisia lihassoluja. Onko tuppurainen tappuraista terveellisempää? Entä eettisempää? Entä ekologisempaa? Ihminen on sitä, mitä syö on lopputulema? Tämä puna-valkokeskustelu on aika mustavalkoista.

Mutta mitä siitä sitten? Liha on lihaa, ja kaupan tädit tekevät sen. M.O.T.

Joten meillä syödään lihaa. Ei nyt ihan aamusta iltaan, sillä syödään meillä tietysti muutakin. Tänään kuitenkin kassin uumenista temmattiin esille broilerleikkeitä au naturel eli nakupelleinä. Aika merkillinen juttu muuten, että naturellihan kilohinta on kovempi kuin marinoidun. Äkkiseltään luulisi, että ne etevät mausteliemet vasta maksavatkin, joten se pitäisi näkyä ilman muuta korkeassa hinnassa, mutta ei.

Looginen johtopäätös tämän hinnoittelupolitiikan perusteella on vahva epäilys: minkälaista lihaa ne meille myyvät marinadeissaan? Olemmeko palanneet suloiselle löytöretkiajalle, jolloin härskiintyneen lihan maku peiteltiin eksoottisten maustesaarien kiihottavilla tuontituotteilla?

Meillä oli vuosia tapana pitää viikonloppuisin Mieliruokapäivää, jolloin kukin lapsista valitsi vuoroviikoin yhden päivällisen menyn jälkkäreineen. Silloin rahisutettiin rintaleikkeiden päälle välillä Kapteeni Koukun corn flakesit ja monenlaista muutakin variaatiota. Nuorimmainen taisi olla siihen aikaan, kun aloitettiin, neljän vanha, ja hyvin häneltäkin sujui syötävän väsääminen meidän vanhempien avulla.

No, nyt kun isä saa yksin päättää, niin silloin mennään taas pieni-on-kaunista -pohjalta. (Ei, ei siitä-mistä-aita-on-matalin -kohdalta.) Reilusti rasvaa sulamaan ja leikkeet pannulle nelittäin tirisemään, ja siinä se sitten melkein onkin. Ripsaus suolaa (tai minun tapauksessani viisi, kuusi ripsausta...) ja toinen mokoma chilimausteseosta.

Oikein yllätin itsenikin. Yleensä tässä kohtaa tulee ajettua mustapippuria, paprikajauhetta, curryä ja valkosipulia - ja suolaa. Plus vielä ehkä ruokakermaa. Mutta nyt siis ei. Merkillinen oivallus!

Eli mitä ihmettä: ei siis maustesalkkareilla pelaamista, ei leivitystä korppujauholla, ei kananmunalla voitelua, ei fileen halkaisua ja omena-sipulimössöllä täyttämistä, ei majoneesitahnaa, ei ananasta, ei herkkusieniä, ei ... Ei  mitään muuta kanankimpaleille kuin chiliä ja suolaa.

Kypsä nelikko lautaselle vartoomaan ja toinen kopla kypsymään samaan tapaan maustaen ja oheen täysjyväriisiä kiehumaan. Ja vielä ehtii repiä salaattiakin kulhoon, ennen kuin palauttaa hetkeksi kaikki leikkeet pannun lämpöön.

Ruuan tekeminen on vähän kuin talvirenkaiden vaihto: ei millään viitsisi aloittaa, mutta sitten kun rupeaa tosissaan asialle, niin huomaa jälleen kerran, että ei se niin kovin iso homma ollutkaan.

"Taasko riisiä ja kanaa!" -huuto lienee isän paras kiitos?

Färssipullat

Jälleen pullaa leipomassa!

Taas oltiin tilanteessa, että työpäivän jälkeen piti pimenevässä illansuussa käydä kaupassa ja tulla kotiin huoleton hymy huulilla runsaudensarvea tai paria käsivarsilla kannatellen. Kumpikin olimme tässä vaiheessa viikkoa tiskirättiväsyneitä liian vähistä yöunista ja ydinmehut imevistä työpäivistä. Jotakin nopeaa pitäisi keksiä. Pikaruoka meidän tapaan ovat lihapullat eli puhalillat.

Samassa ajassa, mikä menee hyvin saumatun valmispullapaketin aukaisuun ja sen lämmittämiseen uunissa (mikroaaltouunia meillä ei ole, se kun säteilee niitä merkillisiä säteitään...), tekee omatkin. Ja ilman korianterin pistävää sivumakua.

Toki meillä välillä laitetaan pellille pussipyöryköitä, kebakkoja, kananuggetteja ja mitä näitä kaikkia käteviä eineksiä nyt onkaan; ei siinä mitään. Mutta edelleen: omien pullien pyörittely ei ole kovin iso vaiva eikä vie aikaa senkään vertaa.

Itse käytän yleensä färssin reseptiä ohjenuoranani. Puhummekin siis "färssipullista". Jotkut haute cuisine chefit puolestaan sanovat färssin sijasta lihamureke. Turhaa kekkalointia!

Färssi on tietenkin itsessään aivan oma hieno juttunsa, koska sen voi stuffata täyteen kaikenlaista muutakin lisuketta, kuten Musta Pekka -juustoa, herne-maissi-paprikaa, emmentalia, kokonaisia sipuleita tahi kananmunia ja näin, mutta tänään on kyse pelkästään taikinasta. Olen kyllä joskus yrittänyt sulloa innovatiivisesti pyöryköidenkin sisälle jotakin täytettä, mutta en pitänyt itsekään lopputuloksesta. Ei hyvää kannata parannella.

Ohjeita revin parisenkymmentä vuotta sitten useammastakin ilmaislehdestä, ja jonkinlaisella niiden fuusiolla nyttemmin mennään. (Tätähän se fuusiokeittiö-skene kai on...) Nuorin tyttäreni tosin toivoo mielummin Viirun ja Pesosen keittokirjan reseptin pohjalta tehtyjä pullia, mutta ikävä kyllä, tässä kohtaa sinänsä arvokasta toivetta noudatetaan harvoin. Ne lapsuuden lihapullat ovat isän kädestä tehtyjä...

Ja jälleen kerran: tehdään samantien isompi annos. Ostimme kotimatkalla puolisentoista kiloa jauhelihaa, mutta muut ainekset olivat jo kotona huolellisesti järjestetyillä hyllyillään odotamassa. Kulhoon korppujauhoa ja vettä sitä turvottamaan. Originaaliresepti piti kertoa öbauttiarallaa kolmella ja puolella, mutta en koskaan ole kovin tarkka osasten milligrammantarkasta massasta taikka vetoisuudesta. Suunta on kuitenkin syytä pitää kohdillaan.

Viiden minuutin turvottamisen jälkeen takaisin astian äärelle. Kananmunia, kuullotettua sipulia tai ei, rouhittua mustapippuria, paprikajauhetta ja ihan pikkuisen, vain hajuksi eli tuoksuksi, valkosipulijauhetta. Niin ja se jauheliha.

Jauheliha on tietysti aikasmoisen epäilyttävää ainetta. Laaduissa on silminnähden eroja, kun toisen valmistajan paketista löytyy isoja, vaaleita kalvonpalasia ja sen sellaista, ja toisen liha on silkoista. Samaa näiden raaka-aineet kai kuitenkin ovat. Kaikki luuton liha kelpaa jauhelihamyllyyn, ja olisihan se ihme, jos siihen käytettäisi kalliimpia ruhonosia. Kyllä ne ovat juuri niitä sitkeämpiä sidekudososia, mitä näihin paketteihin muussataan. Atomin halkaisu ja jauheliha; kas siinä ihmiskunnan etevimmät keksinnöt.

Itse käytän sika-nautaa, rouva jopa kykkii katsomassa niiden välisiä sekoitussuhteita, mutta minä en ole niin kranttu. Siis yksin asioidessani.

Lihahommissa mennään aina äärestä laitaan. Hetki vaahdotaan vaikka hullun lehmän taudista ja vältellään tovi nautaa, ja sitten lastataan sitä taas kärryyn. Vaikka Etelä-Amerikasta saakka, mikä pelkkänä ajatuksena kuullostaa jästipäiseltä peppipitkätossu-tarinalta ("Argentiinassa lapset eivät edes itse käy koulua. He lähettävät sinne veljensä."). Ei kai se sitä sitten ole, koska tämä eksoottisten merien takainen laatuliha ei ole satukirjan sivuilta, vaan markettien katalogeista. Ja nyt sitten kohistaan MRSA-superbakteerin saastuttamasta sianlihasta. Onneksi kyseiset bakteerit ovat niin pieniä ja vikkeliä, että niitä ei erota lihan pinnalta.

Tällaisia mietiskellen pullanpyörittely sujuu mukavammin. Elikäs edellisten ainesten päälle sitten se nimikko-osa: jauhelihaköntti. Jos totta puhutaan, niin tämä taikinan vaivaaminen on inhoin osuus. Jauheliha on tässä vaiheessa kylmää ja se on rasvaista. Seurauksena sormiin alkaa kertyä yhä paksuuntuva kerros tätä paprikalla värjättyä rasvaa.

Joten. Entiseen tapaan tässä kohtaa kannattaa käsistä pyöritellä irti sormukset. Itselläni se on se ainoa.

Näin kerran, miten suurkeittiössä kone hoiti tämän osion, mutta itse työ ei oleellisesti eroa tästä käsin tekemisestä. Eikä lopputulos. Vaivausta vaivausta vaivausta. Ja vot - se on siinä. Kotka on laskeutunut.

Pullien pyörittelyssä suositellaan kai käyttämään kosteita käsiä. Mutta käy se kuivillakin. Myönnetään: pullat eivät läpäise kaikkia direktiivejä, eivätkä ne ole oikein mistään kulmasta katsottuina tasalaatuisia, mutta ikinä se ei ole makua haitannut. Ei ikinä. Kuka pitää esteettisistä arvoista, ottakoon työntömitan käsietäisyydelle itsestään, jotta saa pyöryköistään samankokoisia, mutta minä en piittaa. Itse tehtyjähän näiden oli tarkoitus olla...

Mötikkä taikinaa käsien väliin ja epäkeskoista pyörittelyä kotva. Ja sama uudelleen ja uudelleen, kunnes kaikki taikina on kaavittu kulhosta. Meillä se tarkoittaa noin kolmea pellillistä lihapullia eli useita kymmeniä kappaleita.

On pannullapaistajien koulukunta ja sitten ovat meikälaiset uuniin luottavat. Kyse on lähinnä siitä, että pullat ovat läpikypsiä, eihän tässä mitään tartar-pihviä olla tekemässä.

Tauti ei tartu läpikypsästä lihasta; vanha viidakon sanonta.

Kiertoilmauunissa saa kaksi pellillistä lihapullia kerralla kypsäksi reilussa varttitunnissa eli nopeammin kuin tämän postauksen kirjoittaminen vei. Loput sitten myöhemmin toiseen kattaukseen, mutta samalla täysjyväspagettisatsi kiehuvaan veteen aldentteilemään ja itse salaattia pilkkomaan.

Siinäpä se, nopsa kotiruoka, jonka loppuunajettukin vanhempi tekee alle aikayksikön. Tai vielä nopeammin.

Itse pidän myös kastikkeista. Niitä pystyy valmistamaan melko vaivattomasti itsekin, mutta näin meidän kesken: muutamalta einesvalmistajalta löytyy täysin pätevät soossit joka makuun. Maitoa, rasvaa tai vettä kattilaan ohjeen mukaisesti ja sitten jauhepussin sisältö kumppaniksi ja hetki vispaamista. Ai jai jai!

Vanhin tytäremme ei ole jauhelihafani. Ei hän vielä vegaanisafkaankaan ole kallellaan, mutta antaas ajan kulua. Perusjauhelihakastike ei kelpaa. Ehkä hän on löytänyt jauheliharuuista liian usein niitä huonompilaatuisia osasia, kuka tietää. Mutta. Usein hän ottaa jopa lisää juuri näitä färssipullia.

Tonnikalakastike

Välillä perheellinen törmää siihen kiusalliseen ja totaalisen edesvastuuttomaan tilanteeseen, että päivän menyy on suunnittelematta ja ruokaa ei kerta kaikkiaan ole etukäteen ostettuna. Eikä ketään oikein hotsittaisi lähteä kauppaankaan.

Oikea vanhempi herää tällöin koomastaan ja ottaa itseään tiukalla otteella toisesta korvasta kiinni, nostaa maisen tomumajansa television äärestä maatumasta ja kuljettaa yksikkönsä lähimmän kaupan yltäkylläisten ainesaltaiden ääreen ostoksille.

Mutta sitten on tietenkin meitä muita vanhempia.

Riisinjyvät ja ohrasuurimot ovat meillä tiukassa tilanteessa käytössä: uunipuuroa hautumaan, ja nälkä on paras mauste -resepti. Tai sitten silmäillään toiveikkaasti ruokakomeron tölkkihyllyjä. Toisinaan siellä on jotakin käyttökelpoista, toisinaan ei. Sinänsä kumma juttu.

Klassinen opiskelijasafka sisältää tonnikalaa ja pastaa, ja hiukan siltä pohjalta rouhaistaan inspiraatiolaarin pohjia välillä meilläkin. Se on enemmän kuin lievästi kiusallista, mutta hei - vain elämää, ei sen enempää, jai jai jai jai jaaaaa.

Siis sipuli terävällä veitsellä pilkkeiksi muovisen leikkuulaudan päällä ja sulppu siitä pannulle kuullottumaan. Jo pelkästä sipulista tulee keittiöön hyvä tuoksu, mutta toisaalta se on juuri se kasvis, joka pitää piilottaa monilta lapsilta. Ratkaisu on sipulin todella pieneksi pilkkominen ja sen koko olemassaolon kiivas kieltäminen ylipäätään. Aikamoinen dilemma, an sich! Mutta siksihän me juuri olemme vanhempia, että meidän oletetaan ratkovan tämänkaltaisia pulmia.

Aito tomaattikastike tehdään tietenkin aidoista tomaateista (sic!), kahdeksan on sopiva määrä, mutta se roikkuu toisaalta niiden koosta. Ja siitä, montako niitä käsillä sattuu olemaan. Määrä ei ole niin oleellinen, kunhan ne ovat kotimaisia. Tässä taas törmätään tunnettuun kuluttajavastuuseen: onko tomaatinkasvatuksessa kaukaisessa maassa käytetty laitonta työvoimaa, ryövätäänkö tomaatin hinta siirtotyöläisen palkasta ja elinoloista elikäs selkänahasta, ja mitkä ovat tehoviljelyn ympäristövaikutukset (kuten pohjavesien ehtyminen)? Tässä seison, enkä muuta voi, kuten Martti Luther isänpäivän aattona.

Tai tai. Jos aiemmin mainitussa säilykekaapissa on kätevästi valmis tomaattimurskatölkki tahi -purkki, niin mitä turhaan hienostella oikeilla tomaateilla. Kyllä purkkitomaatistakin väri ruokaan lähtee.

Noissa murskissa on kyllä eroja. Jo pelkästään tuoksu ja rakenne poikkeavat toinen toisistaan kuin Amerikka ja Albania, joten niiden kanssa pitää olla tarkkana. Åbo Akademissa työskentelevä tuttavani on ehdoton: Mutti Polpa on tomaattimurskien Cadillac, mutta itse en ole niin tarkka. Ei syrjäkylillä voi vain olla. Siis silloin kun ei ole etukäteen varautunut.

I alla fall, sipulin ja murskan seuraksi sitten pannulle muhimaan tölkillinen tai mieluiten kaksi kotimaista tonnikalaa. Itse suosin vaaleita tonnikalapaloja öljyssä. Makua tuomaan lisätään ruokakermaa ja varsinaisiksi mausteiksi suolaa, sokeria ja sitruunapippuria. Säväystä voi antaa basilikalla, valkosipulilla, liemikuutiolla, cayennella, creme fraichella, oreganolla ja sen sellaisilla, mutta edelleen - lets kiip it simppel, kuten toveri Tamminen sen tiivistää. Ei kannata törsätä koskaan makuja ruoanlaitossa.

Koska on kyse haalitusta ruoasta, niin tälle kastikkeelle löytyvät seuralaiset samalla logiikalla eli useamman jämämakaronipussin pohjalta. Meillä ainakin pastapakkaukset ovat ihan väärin mitoitetut. Yhdestä pussista tai laatikosta ei saa perheelle riittävää annosta kahdelle aterialle, ja koko pussi on puolestaan liikaa meille yhdellä kerralla. Aina niitä jää hiukan yli. Mutta tässä ne ylijäämät ovat sitten onnen omiaan. Jos haluaa, voi operoida sekunnintarkoilla keittoajoilla ja lisätä nurinperin pastaa kattilaan, mutta itse olen juuri tässä kohtaa suurpiirteisempi. Sinisellä emmentalilla tämä kuitenkin peitetään. Ja kastikkeella.

Hyvä on, jos on jotakin leipää särpimeksi, kuten paesanoa. Se on ihan hirveää, höttöä vehnäpullaleipää ja vieläpä voimakassuolaista, mutta joskus onnistun siltikin livauttamaan kyseisen leipäkiekon ruokakärryymme ja salakuljettamaan sen kassalta läpi. Vasta pöydässä rouva sitten havahtuu realiteettien äärellä.

No, useimmiten en onnistu aikeissani.

Voipi toki sanoa, että kun katsoo tonnikalaa suoraan sen lempeisiin silmiin, niin ei tee kyllä mieli pistää sen niskoja nurin ja kylkilihoja fileiksi. Siksi on tietenkin erityisen kätevää, että jotkut pienet kätöset ovat kantaneet tuon huolen puolestani ja pakanneet tämän iloisen vekkulin valmiiksi purkkiin. Jos purkin kyljessä vieläpä on jokin vakuuttava sertifikaatti, niin kuluttaja saattaa uskoa, että itse asiassa tonnikala ei ole kala lainkaan, vaan tuote, joka tehdään tonnikalatehtaassa.

Eri tonnikalalajien ryöstökalastus (isosilmä-, sinievä- ja keltaeväkannat) on oikea ongelma jollakin maailman seitsemästä merestä, ja onpa itse eväkäs näin suorastaan uhanalainen. Isommat alukset ja paremmat pyyntivälineet ovat romahduttaneet populaatioita. Tonnikala on siis liemessä. Tonnikalaa on yritetty saada suojelun piiriin, mutta -kuinka ollakaan- erinäiset kalastusmaat hannaavat vastaan. Itse tonnikalan lisäksi pyynti tuhoaa muiden muassa kymmeniä miljoonia haita ja kymmeniä tuhansia kilpikonnia joka vuosi.

Ei ole helppoa olla vastuullinen vanhempi, kun joutuu sekä harkiten että tahtomattaan siirtämään omaa kulttuuri- ja kulutusperintöään kasvaville lapsilleen. He joutuvat puolestaan tekemään lopulta isänmurhan tai omaksumaan nämä ajatukset. Ehkä sekä että?

Takaisin kotoiseen ruokapöytään. Ei tämä tonnikalakastike kyllä ole meillä oikein kenenkään suosikki. Tai ehkä meidän  aikuisten, mutta lapset ottavat sitä vain sievän nokareen lautasen reunalle, kun ovat sentään niin hyvin kasvatettuja.

Ohrschlag'it

Tunnustan suoraan: en juuri tee pullaa. Taikinan veivaaminen ei ole se isoin kynnyskysymys, sillä pitsataikinaa tulee nuljutettua kerran pari kuukaudessa, mutta tätä pullan loputonta kohottamista en ymmärrä. Mies kun menee keittiönurkkaukseensa, hän etenee määrätietoisen tankin lailla, kerralla loppuun saakka.

Tämä pullaproseduuri on turkasen ärsyttävä. Kohotetaan, kohotetaan ja kohotetaan.

Omiin taitoihini  ja eritoten asenneilmastoon vaikuttaa ilman muuta se, että olen tullut keittiööni suoraan pystymetsästä. Toisin sanoen: omana kouluaikanani pojille ei tarjottu minkäänlaista kotitalousoppia. Enkä ole tietenkään aiheen pariin hakeutunut sen koommin omatoimisestikaan.

Paitsi että olen. Täällähän sitä hääritään ruutuessu lanteilla ja yllätytään aina lopputuloksesta.

Jos en muista väärin, niin ohrsclageja tein edellisen kerran vuonna 1998 tai 1999. Silloin sattui siskoni eteläsaksalainen puoliso käymään meillä, ja hän kiinnostui tästä reseptistä. Vaivalla saksansin siis nimen, eikä sekään mennyt oikein.

Periaatteessa kyse on aika lailla samasta taikinajötkäleestä kuin korvapuusteissakin. Paitsi että kardemummaa ja kanelia ei tähän kulu lainkaan. Ja pullan perusmaku tulee aika pitkälle juurikin tuosta kar de mummasta.

Jos tuo odottelu on itselleni tuskaista ja syy pullattomaan elämään, on siihen kuitenkin toinenkin syy. Ja se on se, että pulla ei ole hyvää. Kauas ollaan jo kiritty niistä pakkopullapäivistä, kun sirkeä emäntä viritteli kahvipöytään säntillisesti viipaloidun kuivakakun ja läpikuultavaa paksummin siivutetun pullapitkon. Tuskin kukaan enää edes muistaa tällaisenkin ajanjakson oleen Suomessa vallalla?

Ehkä pääväittämäni onkin peräisin tuolta muinaiselta liitukaudelta?

Joka tapauksessa: tuore, vastaleivottu pulla on taivaallisen mannan veroista herkkua (vaikken ole juurikaan kuluttanut aikaani mannavasujen äärellä, toim. huom.). Se vain on hyvää.

Mutta taika katoaa jo muutamassa tunnissa, ja seuraavana päivänä on aivan hirveää syödä sitä samaa känttyä. Koko vaiva on silloin nähty turhaan.

Joten. Jos nyt pullalle siis ryhtyy, niin järkevintä on tehdä niin pieni satsi, että se syödään heti ja samantien. Kuusihenkisessä perheessä tuo muuten onnistuu useinkin.

Parhaimmalta yleensä maistuu, kun tekisi mieli vielä vähän lisää...

Hiiva on oikeasti äklöä ainetta.

Kädenlämpöistä maitoa, melkein paketti hiivaa, muna, pikkuisen suolaa ja reilusti sokeria sekä sitten: pari ruokalusikallista aitoa vaniljasokeria. Kaikki sekaisin ja pikkuhiljaa jauhoja reilu litra joukkoon. Aluksi puuhaarukalla, mutta jo kohta käsin. Naidun miehen sormuksen otan aina pois. Kun vain ajattelenkin, mitä kaikkea iljettävää sen alle päivän aikana joutuu... Huh!

Vielä sulaa rasvaa taikinan sekaan ja sitten se riivatun odottelu. Kohota kaksinkertaiseksi!

Samalla eli ohessa voi tietenkin tehdä jotakin ihan muuta, mutta kyllä se innokkain leipomisenterä takuulla tässä vartoilussa katoaa.

Sitten taikinaa puristellaan sopivista kohdista ja otetaan siitä ilmat pihalle. Ja taas sitä seisotetaan liinan alla... Annan mun kaikki kestää!

Puolitan mötikkäni ja kaulin niistä pari puolimetristä levyä. Tai sen verran kuin riittää. Edellisen odottelun aikana on täyte valmistunut pikkukattilassa: sulaa rasvaa, pari desiä fariirisokeria ja saman verran hasselpähkinärouhetta. Tämä ihanuus levitetään levyjen päälle, ja sitten ne rullataan tiiviisti. Täytettä valuu varmasti pöydälle ja joka paikkaan, vaikka pitäisi varansakin.

Tyylikkäät vinoleikkaukset korvapuustien tapaan ja peukalolla painelua ja voitelua ja  -yllätys yllätys: pellille liinan alle.

Näitä tulee pari pellillistä. Meillä molemmat menevät yhtä aikaa kiertoilmauunin lämpöön vartiksi ja tätä normilämpöä (225°) tuolloin hieman määrämittaa vähemmän.

"Mikä täällä tuoksuu?" kysyi hyväntuulinen kasiluokkalainen liukuessaan yläkerran portaikkoa alaspäin kohti Niilin lähdettä.