Tonnikalakastike

Välillä perheellinen törmää siihen kiusalliseen ja totaalisen edesvastuuttomaan tilanteeseen, että päivän menyy on suunnittelematta ja ruokaa ei kerta kaikkiaan ole etukäteen ostettuna. Eikä ketään oikein hotsittaisi lähteä kauppaankaan.

Oikea vanhempi herää tällöin koomastaan ja ottaa itseään tiukalla otteella toisesta korvasta kiinni, nostaa maisen tomumajansa television äärestä maatumasta ja kuljettaa yksikkönsä lähimmän kaupan yltäkylläisten ainesaltaiden ääreen ostoksille.

Mutta sitten on tietenkin meitä muita vanhempia.

Riisinjyvät ja ohrasuurimot ovat meillä tiukassa tilanteessa käytössä: uunipuuroa hautumaan, ja nälkä on paras mauste -resepti. Tai sitten silmäillään toiveikkaasti ruokakomeron tölkkihyllyjä. Toisinaan siellä on jotakin käyttökelpoista, toisinaan ei. Sinänsä kumma juttu.

Klassinen opiskelijasafka sisältää tonnikalaa ja pastaa, ja hiukan siltä pohjalta rouhaistaan inspiraatiolaarin pohjia välillä meilläkin. Se on enemmän kuin lievästi kiusallista, mutta hei - vain elämää, ei sen enempää, jai jai jai jai jaaaaa.

Siis sipuli terävällä veitsellä pilkkeiksi muovisen leikkuulaudan päällä ja sulppu siitä pannulle kuullottumaan. Jo pelkästä sipulista tulee keittiöön hyvä tuoksu, mutta toisaalta se on juuri se kasvis, joka pitää piilottaa monilta lapsilta. Ratkaisu on sipulin todella pieneksi pilkkominen ja sen koko olemassaolon kiivas kieltäminen ylipäätään. Aikamoinen dilemma, an sich! Mutta siksihän me juuri olemme vanhempia, että meidän oletetaan ratkovan tämänkaltaisia pulmia.

Aito tomaattikastike tehdään tietenkin aidoista tomaateista (sic!), kahdeksan on sopiva määrä, mutta se roikkuu toisaalta niiden koosta. Ja siitä, montako niitä käsillä sattuu olemaan. Määrä ei ole niin oleellinen, kunhan ne ovat kotimaisia. Tässä taas törmätään tunnettuun kuluttajavastuuseen: onko tomaatinkasvatuksessa kaukaisessa maassa käytetty laitonta työvoimaa, ryövätäänkö tomaatin hinta siirtotyöläisen palkasta ja elinoloista elikäs selkänahasta, ja mitkä ovat tehoviljelyn ympäristövaikutukset (kuten pohjavesien ehtyminen)? Tässä seison, enkä muuta voi, kuten Martti Luther isänpäivän aattona.

Tai tai. Jos aiemmin mainitussa säilykekaapissa on kätevästi valmis tomaattimurskatölkki tahi -purkki, niin mitä turhaan hienostella oikeilla tomaateilla. Kyllä purkkitomaatistakin väri ruokaan lähtee.

Noissa murskissa on kyllä eroja. Jo pelkästään tuoksu ja rakenne poikkeavat toinen toisistaan kuin Amerikka ja Albania, joten niiden kanssa pitää olla tarkkana. Åbo Akademissa työskentelevä tuttavani on ehdoton: Mutti Polpa on tomaattimurskien Cadillac, mutta itse en ole niin tarkka. Ei syrjäkylillä voi vain olla. Siis silloin kun ei ole etukäteen varautunut.

I alla fall, sipulin ja murskan seuraksi sitten pannulle muhimaan tölkillinen tai mieluiten kaksi kotimaista tonnikalaa. Itse suosin vaaleita tonnikalapaloja öljyssä. Makua tuomaan lisätään ruokakermaa ja varsinaisiksi mausteiksi suolaa, sokeria ja sitruunapippuria. Säväystä voi antaa basilikalla, valkosipulilla, liemikuutiolla, cayennella, creme fraichella, oreganolla ja sen sellaisilla, mutta edelleen - lets kiip it simppel, kuten toveri Tamminen sen tiivistää. Ei kannata törsätä koskaan makuja ruoanlaitossa.

Koska on kyse haalitusta ruoasta, niin tälle kastikkeelle löytyvät seuralaiset samalla logiikalla eli useamman jämämakaronipussin pohjalta. Meillä ainakin pastapakkaukset ovat ihan väärin mitoitetut. Yhdestä pussista tai laatikosta ei saa perheelle riittävää annosta kahdelle aterialle, ja koko pussi on puolestaan liikaa meille yhdellä kerralla. Aina niitä jää hiukan yli. Mutta tässä ne ylijäämät ovat sitten onnen omiaan. Jos haluaa, voi operoida sekunnintarkoilla keittoajoilla ja lisätä nurinperin pastaa kattilaan, mutta itse olen juuri tässä kohtaa suurpiirteisempi. Sinisellä emmentalilla tämä kuitenkin peitetään. Ja kastikkeella.

Hyvä on, jos on jotakin leipää särpimeksi, kuten paesanoa. Se on ihan hirveää, höttöä vehnäpullaleipää ja vieläpä voimakassuolaista, mutta joskus onnistun siltikin livauttamaan kyseisen leipäkiekon ruokakärryymme ja salakuljettamaan sen kassalta läpi. Vasta pöydässä rouva sitten havahtuu realiteettien äärellä.

No, useimmiten en onnistu aikeissani.

Voipi toki sanoa, että kun katsoo tonnikalaa suoraan sen lempeisiin silmiin, niin ei tee kyllä mieli pistää sen niskoja nurin ja kylkilihoja fileiksi. Siksi on tietenkin erityisen kätevää, että jotkut pienet kätöset ovat kantaneet tuon huolen puolestani ja pakanneet tämän iloisen vekkulin valmiiksi purkkiin. Jos purkin kyljessä vieläpä on jokin vakuuttava sertifikaatti, niin kuluttaja saattaa uskoa, että itse asiassa tonnikala ei ole kala lainkaan, vaan tuote, joka tehdään tonnikalatehtaassa.

Eri tonnikalalajien ryöstökalastus (isosilmä-, sinievä- ja keltaeväkannat) on oikea ongelma jollakin maailman seitsemästä merestä, ja onpa itse eväkäs näin suorastaan uhanalainen. Isommat alukset ja paremmat pyyntivälineet ovat romahduttaneet populaatioita. Tonnikala on siis liemessä. Tonnikalaa on yritetty saada suojelun piiriin, mutta -kuinka ollakaan- erinäiset kalastusmaat hannaavat vastaan. Itse tonnikalan lisäksi pyynti tuhoaa muiden muassa kymmeniä miljoonia haita ja kymmeniä tuhansia kilpikonnia joka vuosi.

Ei ole helppoa olla vastuullinen vanhempi, kun joutuu sekä harkiten että tahtomattaan siirtämään omaa kulttuuri- ja kulutusperintöään kasvaville lapsilleen. He joutuvat puolestaan tekemään lopulta isänmurhan tai omaksumaan nämä ajatukset. Ehkä sekä että?

Takaisin kotoiseen ruokapöytään. Ei tämä tonnikalakastike kyllä ole meillä oikein kenenkään suosikki. Tai ehkä meidän  aikuisten, mutta lapset ottavat sitä vain sievän nokareen lautasen reunalle, kun ovat sentään niin hyvin kasvatettuja.