Ohrschlag'it

Tunnustan suoraan: en juuri tee pullaa. Taikinan veivaaminen ei ole se isoin kynnyskysymys, sillä pitsataikinaa tulee nuljutettua kerran pari kuukaudessa, mutta tätä pullan loputonta kohottamista en ymmärrä. Mies kun menee keittiönurkkaukseensa, hän etenee määrätietoisen tankin lailla, kerralla loppuun saakka.

Tämä pullaproseduuri on turkasen ärsyttävä. Kohotetaan, kohotetaan ja kohotetaan.

Omiin taitoihini  ja eritoten asenneilmastoon vaikuttaa ilman muuta se, että olen tullut keittiööni suoraan pystymetsästä. Toisin sanoen: omana kouluaikanani pojille ei tarjottu minkäänlaista kotitalousoppia. Enkä ole tietenkään aiheen pariin hakeutunut sen koommin omatoimisestikaan.

Paitsi että olen. Täällähän sitä hääritään ruutuessu lanteilla ja yllätytään aina lopputuloksesta.

Jos en muista väärin, niin ohrsclageja tein edellisen kerran vuonna 1998 tai 1999. Silloin sattui siskoni eteläsaksalainen puoliso käymään meillä, ja hän kiinnostui tästä reseptistä. Vaivalla saksansin siis nimen, eikä sekään mennyt oikein.

Periaatteessa kyse on aika lailla samasta taikinajötkäleestä kuin korvapuusteissakin. Paitsi että kardemummaa ja kanelia ei tähän kulu lainkaan. Ja pullan perusmaku tulee aika pitkälle juurikin tuosta kar de mummasta.

Jos tuo odottelu on itselleni tuskaista ja syy pullattomaan elämään, on siihen kuitenkin toinenkin syy. Ja se on se, että pulla ei ole hyvää. Kauas ollaan jo kiritty niistä pakkopullapäivistä, kun sirkeä emäntä viritteli kahvipöytään säntillisesti viipaloidun kuivakakun ja läpikuultavaa paksummin siivutetun pullapitkon. Tuskin kukaan enää edes muistaa tällaisenkin ajanjakson oleen Suomessa vallalla?

Ehkä pääväittämäni onkin peräisin tuolta muinaiselta liitukaudelta?

Joka tapauksessa: tuore, vastaleivottu pulla on taivaallisen mannan veroista herkkua (vaikken ole juurikaan kuluttanut aikaani mannavasujen äärellä, toim. huom.). Se vain on hyvää.

Mutta taika katoaa jo muutamassa tunnissa, ja seuraavana päivänä on aivan hirveää syödä sitä samaa känttyä. Koko vaiva on silloin nähty turhaan.

Joten. Jos nyt pullalle siis ryhtyy, niin järkevintä on tehdä niin pieni satsi, että se syödään heti ja samantien. Kuusihenkisessä perheessä tuo muuten onnistuu useinkin.

Parhaimmalta yleensä maistuu, kun tekisi mieli vielä vähän lisää...

Hiiva on oikeasti äklöä ainetta.

Kädenlämpöistä maitoa, melkein paketti hiivaa, muna, pikkuisen suolaa ja reilusti sokeria sekä sitten: pari ruokalusikallista aitoa vaniljasokeria. Kaikki sekaisin ja pikkuhiljaa jauhoja reilu litra joukkoon. Aluksi puuhaarukalla, mutta jo kohta käsin. Naidun miehen sormuksen otan aina pois. Kun vain ajattelenkin, mitä kaikkea iljettävää sen alle päivän aikana joutuu... Huh!

Vielä sulaa rasvaa taikinan sekaan ja sitten se riivatun odottelu. Kohota kaksinkertaiseksi!

Samalla eli ohessa voi tietenkin tehdä jotakin ihan muuta, mutta kyllä se innokkain leipomisenterä takuulla tässä vartoilussa katoaa.

Sitten taikinaa puristellaan sopivista kohdista ja otetaan siitä ilmat pihalle. Ja taas sitä seisotetaan liinan alla... Annan mun kaikki kestää!

Puolitan mötikkäni ja kaulin niistä pari puolimetristä levyä. Tai sen verran kuin riittää. Edellisen odottelun aikana on täyte valmistunut pikkukattilassa: sulaa rasvaa, pari desiä fariirisokeria ja saman verran hasselpähkinärouhetta. Tämä ihanuus levitetään levyjen päälle, ja sitten ne rullataan tiiviisti. Täytettä valuu varmasti pöydälle ja joka paikkaan, vaikka pitäisi varansakin.

Tyylikkäät vinoleikkaukset korvapuustien tapaan ja peukalolla painelua ja voitelua ja  -yllätys yllätys: pellille liinan alle.

Näitä tulee pari pellillistä. Meillä molemmat menevät yhtä aikaa kiertoilmauunin lämpöön vartiksi ja tätä normilämpöä (225°) tuolloin hieman määrämittaa vähemmän.

"Mikä täällä tuoksuu?" kysyi hyväntuulinen kasiluokkalainen liukuessaan yläkerran portaikkoa alaspäin kohti Niilin lähdettä.